Sivut

3.9.2017

Huokauksia hiljaisuudessa


Tule hiljaisuuteeni, Jumala. 
Tuo rauha levottomaan sydämeeni 
ja istuta minuun palava usko. 
Pidä minusta kiinni, 
kun jalkani horjuvat 
maailman metelin keskellä. 
Tule luokseni, 
kun etsin sinua. 


Suljen puhelimeni ja heitän sen laukkuun. 
Pohdin, 
pystynkö pysähtymään 
miettimättä muiden murheita. 
Tiedän kuitenkin varsin hyvin, 
etten ole korvaamaton. 
Se ajatus on ensimmäistä kertaa 
lohduttava. 
Tiedän lukemattomia ihmisiä, 
joilla on suuret korvat ja suurempi sydän. 
Tiedän, että tämän pienen hetken 
voin vain olla ja keskittyä hiljaisuuteen, 
rukoukseen ja sisäiseen maailmaani. 
Suljen laukun ja huoneesta lähtiessäni 
olen jo unohtanut kaiken sen, 
mikä ei ole oleellista juuri nyt. 



Ihmiset lakkaavat tuntemasta toisiaan, 
ehkä itse ensimmäisenä. 
Ensimmäistä kertaa koskaan, 
luovun täysin kuorestani, 
riisun vankan roolini pois 
ongelmitta. 
Enää en katso vastaantulijaa silmiin 
ja kysy hänen kuulumisiaan. 
En käänny katsomaan taakseni, 
kun kävelen kylmästi ohi. 
Nyt on aika pysähtyä ja tehdä se, 
mitä olen kauan odottanut. 
Se, mitä eniten olen pelännyt.
On aika kohdata itsensä ja 
kaikki se, 
mille en ole antanut tilaa. 
On aika hajottaa itsensä 
pieniksi palasiksi ja 
kulkea se tuskallinen tie. 
Tämä hiljaisuus on kauneinta, 
mitä olen eläissäni kokenut. 
Kun vihdoin löydän itseni 
sirpaleina lattialla, 
on aika rakentaa sirpaleista 
jotakin ehjää ja kaunista. 
Mutta enää en yritä sitä yksin, 
minulla on vierelläni Jumala, 
joka pitää kiinni kädestäni. 


Ruoka maistuu paremmalta, 
kuin aikoihin. 
Ulkona äänet erottuvat toisistaan ja 
metsä tuoksuu uudella tavalla. 
Aistit ovat heränneet unestaan ja 
jaksan keskittyä havainnoimaan 
ympäristön kauneutta. 
Vesisade kastelee minut ja 
valuu kylmänä niskaani. 
Mutta silti minulla on lämmin olo. 



Pimeän metsän äänet ovat vaienneet, 
kun kuljen oksien seassa rukoillen. 
Enää ei ole kiire, 
kaikki on vain niin kertakaikkisen hyvin. 
Nuotiopaikalla pysähdyn 
kohtaamaan muistoja. 
Niitä kauniita ja hauraita ajatuksia 
aikojen takaa. 
Muistan kyyneleet ja lämpimän halauksen. 
Jään rukoilemaan ja pohtimaan, 
kunnes noustessani huomaan nuo 
samat kyyneleet poskillani. 
Hymyilen ja huokaan ylöspäin. 
Kiitos.


Kietoudun peittoon ja nukahdan hymyillen. 
On niin valtava rauha päivän jälkeen, 
että yleensä niin villinä laukkaava mieleni 
on tyyntynyt. 
Seuraavana päivänä vaellan sängyn, 
sohvan ja metsän välillä, 
mutta ilman tuttua rauhattomuutta. 
Ei tarvitse tehdä mitään. 
On hyvä olla vain, 
siinä toisten keskellä 
omana itsenään, 
sanomatta sanaakaan. 
Selittämättä kenellekään mitään. 
voin sulkea silmäni ja nukahtaa hetkeksi, 
kunnes taas herään ja totean, 
että nyt ymmärrän nukkumisen ja levon eron.


Vuorokaudessa ehtii tapahtua 
paljon enemmän, 
kuin joskus edes vuosien aikana. 
Haluaisin jäädä roikkumaan 
viisareihin ja jäädä tähän hetkeen. 
Mutta on mentävä eteenpäin. 
Kuitenkin nyt olen hieman viisaampi, 
nyt tiedän, 
kuinka pysähtyä. 
Hiljaisuuden retriitti oli kokemus, 
jonka aion todella kokea vielä 
uudestaankin. 


Olen istunut juna-asemalla jo tunteja. 
Kuu loistaa kirkkaasti ylläni ja 
kaupungin äänet ovat hieman hiljentyneet. 
Katselen, kuinka ihmiset tulevat ja menevät.
Ikkunoiden takana joku nukkuu 
lasia vasten. 
Mietin heidän tarinoitaan ja keksin niitä lisää. 
Osa ehkä osuu oikeaan, 
mutta useampi ei. 
Enkä minä saa koskaan tietää 
keitä he olivat, mistä tulivat 
ja mitä he mukanaan kantoivat. 
Mutta tiedän, 
että niin kuin nuo matkustajat, 
olen matkalla minäkin, 
vaikken aiokaan hypätä mihinkään junaan. 
Istun vain kaikessa rauhassa 
metallisella penkillä, 
kädessäni Raamattu ja toisessa 
kynä ja paperia. 
Me kaikki olemme vain 
matkalla täällä. 
Meillä kaikilla on oma vaunumme ja 
paikkamme siinä elämän junassa, 
joka vie lopulta Kotiin. 
Ja se on valtavan kaunista.


Jos olet hetken aikaa ihan hiljaa, 
voit kuulla sen. 
Jos pysähdyt katsomaan oikein tarkkaan, 
voit nähdä sen. 
Ja jos hengität tarpeeksi syvään, 
voit tuntea sen. 
Sinä et ole yksin. 
Sinusta pidetään huolta. 


Edessäni on pieniä polkuja, 
joista minun täytyy valita omani. 
Valitsen sen, 
joka näyttää haastavalta. 
haluan voittaa itseni ja 
kokea onnistumisenkokemuksen, 
mutta se ei onnistu helposti. 
Vaellan eteenpäin, 
repussani teetä, puukko,
eväät ja Raamattu. 
Polku on kivinen ja 
kompastelen puiden juuriin. 
Sydämessäni kannan suuria ajatuksia, 
lämpimiä unelmia. 
Kulkiessani seuraan puihin maalattuja merkkejä 
ja luotan siihen, 
että nämä jalat kantavat vihdoin. 
Ja takaisin autolle päästyäni, 
voin pyyhkiä mielestäni ne sanat 
''sinusta ei koskaan tule mitään.'' 
Sillä nyt tiedän, 
ettei se ole totta. 
Niin kauan, kuin olen itse uskomatta niin, 
toisten sanoilla ei ole merkitystä. 


Lenkkeillessäni tuttua reittiä pitkin, 
huomaan kuinka pienistä asioista voi 
olla onnellinen. 
Vastaantulijan hymystä, auringosta ja 
vaahtoavasta vedestä. 
Kun vain pysähtyy huomaamaan, 
on ympärillä aika usein 
paljon kaunista. 
Ja kaikki on hyvin juuri nyt. 


Siunausta syksyynne! <3

29.7.2017

Onnea, iloa ja kiitollisuutta



Hetken aikaa ei ole kiire mihinkään,
on vain tunne siitä,
että tänne minä kuulun.
Olen oikeassa  paikassa juuri nyt.
Puiden ympäröimänä,
keskellä metsää olen omalla paikallani.
Täällä minä olen osa jotakin suurta ja kaunista.
Minä, syntinen, likainen ja pieni ihminen.
Täällä minä olen kaunis.
Minä riitän,
olen tarpeeksi,
olematta kuitenkaan mitään.
Ja huokaan rukoukseni tuuleen
tietäen sen menevän perille saakka.


Hiillos on jo sammumaisillaan.
Kuuma teekuppi lämmittää
vielä käsiäni.
Aurinko on jo hiipinyt piiloon ja
tilalle on ilmestynyt tähdet.
Muutama niistä tanssii keskenään
kunnes katoavat kokonaan näkyvistä.
Minä jään miettimään,
mihin ne menivät.
On jo miltei hiljaista,
vain muutama rastas kertoo
olemassaolostaan ja
jossakin kaukana kurnuttaa sammakko.
On hyvä olla vain,
maata paikoillaan puisella penkillä
ja olla miettimättä liikaa.


Olen kävellyt jalkani väsyksiin,
eikä minulla ole hajuakaan,
missä olen.
Ympärillä on vain puita ja suuria kiviä.
En tiedä mistä tulin ja
mihin olen matkalla.
Enää en jaksa murehtia sitä,
sillä löydän itsestäni vain rauhan.
Katselen ympäristöäni ja
pohdin, mistä taivas alkaa ja
mihin se päättyy.
Mietin,
voiko ihminen olla liian onnellinen.
Samalla olen aika varma siitä,
että olen lähellä sellaista onnea.


Tiedän, että olit siinä silloinkin,
kun luulin olevani aivan yksin.
Tiedän, että välitit minusta,
kun vajosin polvilleni lattialle.
Tiedän, että kuulit,
kun huokaisin syvimmän rukoukseni.
Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, 
muotoni kuin syvällä maan alla, 
mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. 
Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, 
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu..
Ennen kuin olin elänyt päivääkään, 
olivat kaikki päiväni jo luodut.
Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, 
Jumala, 
kuinka valtava onkaan niiden määrä! 
Jos yritän niitä laskea, 
niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. 
Minä lopetan, 
mutta tiedän: 
sinä olet kanssani. 
(Ps.139:15-18)
Tiedän, että sinä pidät minusta kiinni
silloinkin, kun teen väärin.
Ja minä tiedän, että rakastat,
vaikken aina pystyisi siihen edes itse
Kiitos.


Kyyneleitä silmissään
hän kysyy,
miksi.
Enkä minä osaa antaa vastausta.
Enhän minä tiedä,
enkä voi ymmärtää.
Mutta kerron,
kuinka aion yrittää ja
lupaan ainakin kulkea vierellä
ja pitää kädestä kiinni.


En tiedä,
missä vaiheessa matkalla aikuisuuteen
katoaa se lapsen tapa
ihmetellä maailmaa
avoimesti ja uteliaasti.
On niin kiire mennä eteenpäin,
saavuttaa elämässä asioita
ja edetä urallaan pitkälle.
Mutta kun vain hetkeksi pysähtyisi...
niin voisi taas riisua
ne aikuisuuden lasit ja
katsoa maailman kauneutta
huolettomin ja uteliain
lapsen silmin.


He kysyvät,
miksi minä itken,
eivätkä kykene ymmärtämään,
kun vastaan olevani vain
vihdoin onnellinen.


Sanovat minun muuttuneen
ja tiedänhän sen itsekin.
Jotakin tapahtui jo vuosia sitten,
kun kuoreni alkoi säröillä
ja jokin pieni kipinä sisälläni syttyi.
Luulin, etten selviäisi siitä,
sillä se tuntui silloin niin
pitkältä ja tuskalliselta tieltä.
Mutten vain ymmärtänyt,
mihin se vielä lopulta johtaa.
En koskaan voinut edes kuvitella,
että minusta,
 hymyilevästä ja
silti rikkinäisestä ja onnettomasta,
voisi tulla kyynelehtivä, onnellinen
ja kiitollinen ihminen.
En osannut koskaan ajatella,
että voisin tehdä joskus jotain sellaista,
mitä olen viime aikoina tehnyt.


Kesä alkaa olla hiljalleen
kääntymässä lopuilleen.
Kiitollisena voin jälleen katsoa
teeksepäin ja
todeta, että kesän aikana
olen saanut tutustua uusiin,
ihaniin ihmisiin.
Olen saanut kulkea vierellä ja
seurata toisen kasvua ja
siinä samalla huomata
kasvaneeni itsekin.
On epäonnistuttukin useaan otteeseen,
mutta aina on voinut todeta,
ettei se ole niin vaarallista,
virheistä oppii parhaiten ja
kun toinen nauraa epäonnistumiselleni,
oppii silloin nauramaan myös itselleen.
Kesän olen saanut viettää kahdessa
hienoimmassa paikassa,
Ilmajoen seurakunnassa ja
rakkaassa Toiskassa.
Ymmärrän nyt myös sen,
mitä tarkoittaa,
kun jossakin paikassa kutsutaan
työkavereita työystäviksi.
Kiitollisin mielin kohti loppukesää
ja jälleen koittavaa syksyä.


Ihanaa kesää, ootte ihania! :') 

22.6.2017

Hetkiä hiljaisuudessa


Hiljaisuuden saapuessa, 
on ilta jo vaihtunut yöksi. 
Hetki sitten suurena nuotiona roihunnut 
tuli on enää kasa punaisia hiiliä. 
Mistään ei kuulu enää ääntäkään 
ja järvikin tuntuu rauhoittuneen. 
Hetki tuntuu pysähtyneen ja 
voisin jäädä siihen roikkumaan. 
On hyvä olla ja 
hengittää vain, 
kuunnella hiljaisuutta, 
katsella pimeyttä ja 
tuntea olevansa turvassa. 


Suljen puhelimeni ja 
laitan sen laukkuuni. 
Sammutan auton ja 
lähden vaeltamaan kohti 
koskematonta metsää. 
Puut huojuvat hiljaa tuulessa 
ja aurinko paahtaa olkapäille. 
Kuljettuani jalkani väsyksiin, 
istahdan mättäälle ja 
etsin laukusta evääni. 
Olipa eväänä mitä tahansa, 
metsässä se maistuu paremmalta. 
Työpäivän kiireet ja touhut ovat 
unohtuneet autolle ja 
nyt on aika vain nauttia 
kiireettömyydestä. 
Syötyäni vaellan seuraavalle 
vastaantulevalle laavulle, 
hakkaan puut ja sytytän nuotion. 
Kääriydyn repustani löytyvään vilttiin 
ja katselen nuotiota. 
Se saa minunkin villinä laukkaavan 
mieleni taas rauhoittumaan. 
On valtavan hyvä olla vain. 


Pienet sormet tarttuvat 
paidanhelmaani ja 
viaton katse tapittaa minua alempaa 
huutaen ottamaan reppuselkään. 
Myönnyn ja lähden juoksemaan 
pihan poikki lapsi selässäni. 
Lapsi nauraa ja huutaa iloisena, 
se tarttuu ja pian nauran itsekin. 
Istahdan nurmikolle,
kun en enää jaksa juosta. 
Lapsi painaa päänsä reidelleni ja 
tuijottaa taivasta, 
kuvailee pilvien muotoa 
''Katso, tuolla on nalle, tuo on perhonen 
ja tuo tuolla... Venla, onko tuo Jumala?'' 
Minäkin voin vihdoin todeta, 
etteivät lapset ole lainkaan pelottavia. 
Ne ovat ehdottomia, rehellisiä 
ja ihania. 

 
Leikattuani nurmikon pysähdyn kohtaamaan 
naapurin naisen, 
sen ihanan ihmisen, 
joka sai minut vuosi takaperin uskomaan 
siihen, ettei tämä ole lainkaan 
hullumpi paikka asua. 
Ikäeroa meillä on useampi vuosikymmen, 
mutta juttua riittää enemmän, 
kuin usein ikäisteni kanssa. 
Puoli tuntia vierähtää nopeasti 
tuulisessa vesisateessa ja 
kuulumiset tulee jälleen vaihdettua. 
Hieno kohtaaminen lämmittää 
niin paljon, 
ettei kylmä sadekaan haittaa. 


On elämän palapelin pienet palaset 
vielä levällään. 
Matka aloitettiin reunapaloista, 
jotta homma pysyisi kasassa. 
Silti vielä on palanen siellä 
ja toinen tuolla. 
Joku pala hukassa 
ja toinen keskeltä poikki. 
Silti on koko elämä aikaa 
kasata kuvaa kokonaiseksi 
ja tehdä vaihtokauppaa kaverin kanssa. 
Siinä sivussa voi auttaa toista 
löytämään palojensa paikat. 
Jokaisen meidän palapelimme on 
vielä kesken, 
mutta niin olemme mekin. 
On lupa olla keskeneräinen, 
on lupa tehdä virheitä, 
kunhan ei koskaan luovu rakentamisesta. 
Jonakin päivänä tuo kuva on valmis, 
kaikki palat paikallaan ja 
se kuva on kaunis. 
Nuo pienet palaset ovat 
muistoja, tunteita, ihmisiä ja 
kokemuksia, 
pieniä elämän aarteita. 



Keskityn laskemaan
nopeaa sykettäni 
istuessani kovalla penkillä. 
Nainen istuu tuolillaan 
aivan edessäni
ja katsoo silmiini puhuessaan. 
Hän huomaa jännitykseni ja 
ottaa kiinni kädestäni 
todeten samalla, 
että kaikki kyllä järjestyy. 
Hän kyselee harrastuksista,
työpaikasta ja peloista. 
Minä kerron innostuneesti 
ja lopulta huomaan, 
ettei minua hermostuta enää tippaakaan. 
Totean itsekin vain, 
että asioilla on tapana järjestyä. 


Edellinen ilta on ollut pitkä, 
mutta raahaudun aamulla kuitenkin 
kirkkoon 
saadakseni itsekin istataa hetkeksi, 
rukoilla  
ja kuunnella vain. 
Istun kirkonpenkissä ja 
koitan olla nukahtamatta, 
toisaalta mikä olisi parempi paikka 
levätä, kuin rakas kotikirkko? 
Synnintunnustuksen aikana 
painan pääni ja mietin rukoillen asioita, 
kaikkea sitä pahaa ja väärää, 
tekemättömiä tekoja ja 
hymyilemättä jääneitä hymyjä. 
Astuessani taas ulos kirkosta 
tunnen jättäneeni taakkani jälleen 
pois harteiltani ja askeleeni on jälleen kevyt.
Tiedän, että on lupa olla 
erehtyväinen ja keskeneräinen.


Onnellisuutta on monenlaista, 
mutta suurin onnellisuus löytyy yleensä 
arjen keskeltä, 
pienistä asioista. 
Viime aikoina minut on tehnyt onnelliseksi 
esimerkiksi
pääskyset taivaalla, 
pitkä halaus oikeaan aikaan, 
kauniit sanat, 
hymyilevä katse ja 
pienet kahvihetket. 
Onnellisuutta ei pidä etsiä, 
vaan se pitää oppia huomaamaan. 
Yleensä onnellisuus on tässä ja nyt, 
kunhan vain pysähtyisimme 
edes hetkeksi sen äärelle. 



Ihmisen perustarve on rakastaa 
ja tulla rakastetuksi. 
Rakkautta siis kesäänne! ♥


6.5.2017

Luontofiilistelyä

Kaiken kiireen keskellä, 
on aina kuitenkin aikaa pysähtyä 
ja katsella ympärilleen. 
Ihmisiä tulee ja menee, 
annan heidän kiiruhtaa eteenpäin. 
Hegitän syvään ja lasken hartiani 
huokaisten.
Meillä on valmis ja kaunis maailma,
miksi emme osaa pysähtyä
huomaamaan sitä? 


Sanot minua kauniiksi
juuri silloin,
kun itse niin vähiten koen.
Se lämmittää ja
hämmentää minua.
Kuinka toinen ihminen näkee
minut kauniina juuri tänään,
kun en siihen itse kykene.
Se merkitsee valtavan paljon.


Istumme hiljaa pienessä huoneessa.
Sinä istut minua vastapäätä,
etkä pelkää katsoa minua silmiin.
Katseesi on pohtiva,
silti jotenkin lämmin ja välittävä.
Kysyt, mitä minä sinusta tahdon,
enkä osaa vastata.
En oikeasti tiedä.
Ehkä toivon sinun vain olevan siinä.
Ehkä haluan, että halaisit minua lujasti,
että voisit nähdä kaiken sen,
mille ei ole vielä sanoja.


Iltanuotio on hiljalleen jo sammunut.
Jäljellä on vain kasa punaisena
hohkavia harmaita hiiliä.
Niistä huokuu vielä pieni lämpö
kylmään yöhön.
Kyynelten samentamien silmien
läpi katselen tuota
hiilikasaa ja ymmärrän,
että juuri nyt
minä olen kuin tuo pieni hiili,
sammumaisillaan,
tukehtumaisillaan muiden keskellä.
Silti vielä yritän kaikin voimin
syttyä taas uudelleen.
Minä odotan sitä,
että joku tulisi ja puhaltaisi minut
takaisin liekkiin,
että voisin taas valaista ja
lämmittää muita,
niitä jotka kulkevat pimeässä ja
ovat kylmissään.
Vierelläni on toinen samanlainen,
mutta minua vahvempi ja suurempi,
joka palaa tuulesta ja
kylmyydestä huolimatta vielä vahvasti.
Yhteisen rukouksen ja
lämpimän halauksen kautta,
hän siirtää osan omasta
liekistään minulle.
Yhdessä voimme taas valaista
pimeää yötä ja myöhemmin taas
muidenkin elämää,
jakaa valoa ja lämpöä eteenpäin.
Totean jälleen,
että yhteisrukous on suurinta
lähimmäisenrakkautta.


Otat kädestäni kiinni
ja sanot, että välität.
Luotan sinuun täysin ja
suljen silmäni kun ristimme
kätemme lomittain.
Lausut ne sanat,
joita itse en osaa.
Sisälläni liikahtaa jotakin
lämmittäen taas sydäntäni.
Kerron kantavani sinuakin joka
ilta rukouksessani,
se sisältää sen vaikean lauseen
''minä rakastan sinua!''


Pieni polku vie minut
kohtaamaan hiljaisuuden ja
oman itseni.
Hiljaisuus rauhoittaa mieltä ja
itsensä kohtaaminen hajottaa.
Mutta metsässä ne ovat
tasapainossa ja
tuovat yhdessä valtavan
rauhan sydämeeni.
Metsä tuoksuu raikkaalta,
puut humisevat hiljaa ja
linnut visertävät lauluaan,
jostain kaukaa kuuluu,
kuinka puro solisee kevään merkiksi.
Korkeiden puiden suojassa
minä olen niin valtavan pieni.
Kävellessäni kerään metsästä
pois kaiken sen,
mikä sinne ei kuulu,
jotta Jumalan luoma luonto olisi
luonnollinen, kaunis ja virvoittava
myös seuraavalle kulkijalle ja kaikille
metsän asukkaille.
Pysähdyn polun varrelle ja
nojaan suureen puuhun,
huokaan hiljaa ja katselen
kirkkaan sinistä taivasta ylläni.
Tiedän, että minun rukoukseni on kuultu.


Kiireisiä askeleita kohti kesää,
arvosanojen kalastusta,
kyyneleitä ja leveitä hymyjä.
Tapaamisia, tenttejä ja harrastuksia.
Valtava kiire suorittaa, olla parempi
ja tunnollisempi.
Mutta silti,
kiireen keskelläkin voi muistaa,
ettei tarvitse olla huolissaan huomispäivästä,
sillä tämä hetki riittää.
Vaikka ikkunalaudalla odottaa suuri pino
kurssikirjoja ja tekemättömiä tehtäviä,
enää ei tarvitse kantaa huolta.
Tehtävä kerrallaan ja levollisten
kahvitaukojen avulla tuo tehtävävuori
on voitettavissa.
Kun väsymys alkaa painaa,
on aika antaa kahvin lämmittää ja
ottaa kitara käteen.
Koskaan ei ole niin kiire,
etteikö olisi aikaa kupilliselle kahvia.


Kesä lähestyy kovaa vauhtia.
On paljon ideoita ja
suunnitelmia suunnittelemattomuudesta.
Toiveita, haaveita ja unelmia.
Kevät ja kesä ovat itselleni
ne rakkaimmat vuodenajat.
Kuinka kaunista onkaan,
kun keväällä luonto, eläimet ja
ihmiset tuntuvat jälleen heräävän eloon.
Auringonvalo tuo sen energian,
jota on pimeän talven ajan etsitty.


Hei, muistathan
olevasi rakas ja tärkeä.
Olet arvokas aarre,
juuri sellaisena,
kuin olet!♥

2.3.2017

Kohtaamisia


Katsot minua niin aidolla katseella, 
etten ole koskaan 
kokenut sellaista lämpöä 
kenenkään katseesta. 
Ensimmäistä kertaa 
en halua kääntyä pois, 
tässä on hyvä olla. 
Ja minä haluaisin kertoa sinulle
aivan kaiken. 


Haluaisin vain hymyillä
vastaantulijoille kadulla,
mutta tänään en jaksa.
Hautaudun viltin alle
kahvikupin ja kirjan kanssa.
Huokaan pienen rukouksen,
kiitoksen ja avunpyynnön.
Tiedän, että minua kuullaan.
Ennen nukahtamistani,
kuiskaan hiljaisen kiitoksen.


Istumme hetken hiljaa
kahvikupin äärellä.
Molemmat kai miettivät
tahoillaan,
mitä sanoisi,
mitä pitäisi sanoa.
Mutta on hyvä olla hiljaakin,
ei tarvitse esittää mitään.
Ei tarvitse hymyillä,
ei itkeäkään,
voi vain olla ja
muistaa kuinka hyvältä kahvi
voikaan maistua.


Odotan hiljaisia kesäöitä,
jolloin pimeys ei enää yllätä.
Voin kävellä yksin metsään ja
heittäytyä sammaleelle makaamaan,
tuijottaa taivasta ja hengittää raikasta ilmaa.
Nautin siitä,
kun aamulla aurinko paahtaa ikkunan läpi ja
linnut herättävät laulullaan.
 Aurinko lämmittää samalla tavalla
vuodesta toiseen ja
lintujen laulu ei koskaan
lakkaa olemasta kaunista.


Ota kiinni kädestäni ja
purista tiukasti.
Sano, ettei minun tarvitse
pelätä sinun lähtevän
luotani pois.
Sano,
että kaikki järjestyy vielä ja
kerro, kuinka se tapahtuu.
Halaa minua tiukasti
ja lupaa,
ettet sinä katoa.


Kilometrien kävelemisen jälkeen
istahdan lumipenkan reunalle juomaan.
Kun vesipullon sisältö
hölskymisen sijaan kolisee vasten
pullon reunoja,
tietää lenkin olleen hyvä.
Pakkaslumi narskuu alla ja
muita lenkkeilijöitä ei enää
tule vastaan.
On aika jatkaa matkaa kohti kotia,
sillä kaikki harteilla olleet taakat
ovat sulaneet jo pois.
Pakkasilma on raikasta hengittää
ja on niin valtavan hyvä olla.


Jos vain uskaltaisin,
hyppäisin seuraavaan junaan.
Jos pystyisin,
rukoilisin kaikkien ihmisten
puolesta yksitellen.
Jos vain osaisin,
lausuisin oikeat sanat
juuri oikealla hetkellä.
Voin silti tehdä pieniä asioita
arjen keskellä ja olla
kiitollinen siitä,
että olen niin kovin
keskeneräinen.


Painan pääni rukoukseen ja
kuuntelen,
kuinka Jumala puhuu
sydämeeni.
Paljastan itsestäni kaiken,
vaikka tiedän,
että kyllä Iskä tietää ja
huolehtii.
Uskon ja luotan vieläkin,
niin kuin eilen ja
vielä huomennakin.
On aika siirtää katse paaston kautta
kohti pääsiäistä ja
sen suurta juhlaa.


30.1.2017

Onnellisia askeleita


Aamun ensimmäinen kuppi 
mustaa kahvia 
siirtää lämpöään käsiini ja
elimistööni. 
Ei ole kiire mihinkään, 
on aikaa nauttia hiljaisuudesta 
ja omasta rauhasta.
On hyvä olla.
Koulu ei ala vielä hetkeen, 
on aika hengittää vielä 
hieman unista aamua ja 
antaa viisareiden valua eteenpäin. 
Tässä on niin valtavan hyvä.


Pienen hetken ajan 
istun hiljaa paikoillani ja 
leikin ajatuksella siitä, 
että jos vain lähtisi hetkeksi pois. 
Vain pieni hetki, 
vuorokausi, viikko, kuukausi, 
ehkä vuosi. 
Jättäisi puhelimen yöpöydälle, 
petaisi sängyn ja 
sulkisi oven hiljaa perässään. 
Istuisi autoon ja hengittäisi vapautta. 
Mutta silti, 
nousen vain ylös 
keittääkseni liian vahvaa kahvia, 
sillä tiedän että pahinta olisi, 
ettei kukaan edes yrittäisi 
estää minua lähtemästä.


Vaikka istut siinä vierellä 
niin kuin ennenkin, 
enää en voi väittää tuntevani sinua. 
Enää en tiedä, 
mitä ajattelet, 
mistä sinä unelmoit ja 
mitä tahdot saavuttaa elämässä. 
Enää en tahdo tietää, 
millaisena näet minut.
Tunnen itseni kylmäksi 
siinä vieressäsi, 
sillä vaikka välitän sinusta,
en osaa enää rakastaa. 


Tuhansien askelten ja 
lukemattomien kilometrien jälkeen 
pysähdyn hetkeksi juomaan 
jääkylmää vettä pullostani ja 
hymyilen. 
Pystyn vielä tähän, 
jota vielä kesällä epäilin. 
Vaikka kävely ja juokseminen 
sattuvat edelleen, 
siihen tottuu muutaman 
kilometrin jälkeen. 
Raikas ilma täyttää keuhkot ja 
rauha laskeutuu sydämeen. 
Kaikki on hyvin, 
kun lumi narskuu kenkien alla 
ja vastaan juoksee 
muita samanlaisia. 
Ei ole kiire mihinkään, 
mutta matka taittuu silti 
joutuisasti. 
Metreistä tulee kilometrejä ja 
päivän valo vaihtuu hämärään ja 
lopulta pimeyteen. 
Lopulta, 
kun palaan kotiin, 
on päälläni painava rauha ja 
annan lämpimän suihkun sulattaa 
kuluneen päivän harteiltani. 


Iltaisin kiitän Luojaani 
kuluneesta päivästä ja 
pyydän yöksi varjelusta ja 
lepoa. 
Vaikka en nukkuisi, 
kuin muutaman tunnin, 
rauha ja levollisuus kantavat 
kyllä seuraavankin päivän yli. 
Olen valtavan kiitollinen 
ihmisistä ympärilläni, 
kodista ja koulusta, 
siitä että tänäänkin sain 
nousta uuteen päivään ja 
elää jälleen yhden hienon vuorokauden. 


Piirrän kalenterin sivulle 
ristin ja sen vierelle sydämen, 
niin kuin usein puolivahingossa teen. 
Mutta siinähän ne ovat, 
kaksi tärkeintä, 
usko ja rakkaus. 
Toivo ja välittäminen, 
Ympärillä on äänekäs hiljaisuus, 
ihmiset puhuvat samanaikaisesti, 
eikä kukaan kuule toistaan. 
Eikä kukaan enää muista, 
kuinka kaunis olisi hiljaisuus. 


Pallo likkuu edelleen kevyesti,
muttei enää niin sujuvasti,
kuin silloin ennen.
Viime kerrasta on jo aikaa,
enkä enää oikein osaa kohdistaa
potkujani.
Vaikka polttava kipu iskeytyy
jalkoihini,
nautin suunnattomasti tunteesta,
kun henki tuntuu loppuvan ja
vaatteet liimautuvat
kiinni iholle.
Luulin, etten enää koskaan pystyisi.
Luulin, etten minä enää
milloinkaan kykenisi.
Juoksen ja hymyilen,
sillä minä pystyn,
nautin ja iloitsen.


Liikunnasta on tullut
valtavan suuri osa elämääni.
Se on tapa tyhjentää mieli
kaikesta arjen kiireestä
ja stressaavista asioista.
Kun askeleet painautuvat lumeen,
minusta jää jälki,
olen käynyt täällä,
olen olemassa.
Kuulokkeissa soiva musiikki
vaihtelee hartaasta ylistyksestä
menevämpään musiikkiin,
molemmat vievät yhtälailla
minut kauas kaikesta.
Ennen kuin huomaan,
on takana viisi kilometriä,
lopulta kymmenen.
On ihanaa istua pitkän
lenkin jälkeen lattialla
venyttelemässä ja tuntea,
kuinka kipu hiljalleen helpottaa
ja sulaa pois.


Vaikka arjessa on paljon
asioita,
jotka stressaavat ja kuormittavat,
väitän olevani onnellisempi,
kuin koskaan ennen.
Silloin tällöin,
kun joku näkee väsymykseni
alta hymyn,
se on taatusti aitoa.
Onnellisuus on sitä,
että näkee auringon
pilvienkin takaa ja
että muistaa välillä pysähtyä,
vain todetakseen,
että tässä on hyvä olla.