Hitaita ajatuksia

Istun pukuhuoneen penkillä ja huokaan.
Eihän tämän pitänyt mennä näin.
Riisun pois kaikki niveltukeni.
Niitä on yhteensä 14.
Heitän kaappiin myös
leopardikuvioisen korsettini,
tietäen että jossakin joku käyttää samanlaista
aivan toisiin tarkoituksiin.
Minä koitan vain pysyä kasassa.
Vieressäni riisutaan jalkaproteesia,
joku säätää kuulolaitettaan ja
jonkun tekorinta on unohtunut penkille.
Kaikki on niin tavallista,
niin ihanan normaalia.
Suihkussa joku kehuu kehoani juuri
silloin kun vihaan saunanovesta
heijastuvaa arpista kuvajaistani.
Ja kun taas herään lattialta,
minua vastassa on huolehtivia ihmisiä
kertomassa ettei ole hätää.
Jokainen haluaa tuntea,
että ei ole yksin.
Ja minäkin olen sen saanut kokea.

Sairaalavaatteet eivät purista mistään,
ne ovat ehkä rumat,
mutta mukavat.
Lähdin nopeasti käymään lääkärissä,
mutta sen seurauksena
olinkin puettuna pinkkiin
viisi päivää osastolla.
Kaikkien verikokeiden, tähystysten
ja ultrausten jälkeen syytä ei edelleenkään
löytynyt ja pääsin kotiin
hyvin nesteytettynä mutta entistä
hoikempana.
Olisi kenties helpompaa,
jos syy olisikin ikävä,
mutta sellainen olisi olemassa
ja sitä voitaisiin hoitaa.
On hankalaa elää epätietoisuudessa.
Miksi minun kehoni tekee taas näin,
miksi se luovuttaa pala kerrallaan,
kun minä en halua sen luovuttavan.
Olen valvonut öitä ja
rukoillut ratkaisua,
tai edes pientä kivutonta hetkeä.
Olen oksentanut itkien kivusta ja
pyörtynyt asuntoni jokaisessa kolkassa.
Olen halunnut työntää ihmiset pois
luotani ja samaan aikaan
ainoastaan toivonut,
että joku ottaisi syliin.

Katselen kuvia viimeisten
vuosien ajalta ja mietin,
kuinka paljon asiat ovat muuttuneet.
Jos joku olisi näyttänyt
muutama vuosi sitten
kuvia tästä hetkestä,
olisin nauranut.
En olisi uskonut.
Minähän treenasin salilla
viidesti viikossa,
lenkkeilin, opiskelin ja
työskentelin.
Kirjoitin opinnäytetyöni loppuun
jaloillani,
lenkitän nykyään
koirani sähköpyörätuolilla
ja kaikki päivieni energia
menee siihen, että
saan syötyä jotakin.
En ole ollut näin kauan pois
töistä koskaan,
en edes opiskelujen aikana.
Kaipaan liikkumista,
unelmia seurakuntatyöstä ja
vapautta toimia itsenäisesti.

Olen ollut kolmisen kuukautta kotona
ja vaikka tämä aika on ollut haastavaa,
on siinä myös paljon hyvää.
Olen oppinut ymmärtämään
ja kirjoittamaan
englantia melko sujuvasti,
opetellut meikkaamaan
huomattavasti aiempaa paremmin
ja lepäämään enemmän.
Sairaalassa opin olemaan vihdoin rehellinen
omasta olostani ja kivun määrästä.
Viime aikainen elämä on
opettanut aivan valtavasti.
Pienet asiat ovat entistä suurempia.
Rakastan sitä,
kun tuntemattomat ihmiset hymyilevät
kadulla,
kun linnut laulavat taas kesän merkiksi
ja kun näen lapsia.
Iloitsen siitä,
että minulla on
äärettömän ihania
ihmisiä ympärilläni ja
maailman rakkain koira vierelläni.
Iloitsen somemaailmasta,
jonka avulla saan yhteyden muihin kaltaisiini,
sekä kaikkiin niihin,
joita ikävöin,
mutten pysty tapaamaan. 

Uskon,
että kaikella on tarkoituksensa,
mutten ihan aina ymmärrä sitä.
Tiedän, ettei ole minun tehtäväni
ymmärtääkään.
Toivon,
että jonakin päivänä katson taakseni
ja ymmärrän,
kuinka vahva olinkaan.
Rakastan 
aina elämää, kaikesta huolimatta,
tätä kaunista,
lahjaksi saatua elämää.

Useat lääkekokeilut ovat kuormittaneet
kehoa ja mieltä todella paljon
viime kuukausina.
Tällä hetkellä tahtoisin vain nukkua kellon
ympäri ja herätessä on kuitenkin
aivot ihan jumissa,
eikä keho jaksa kannatella
itseään muutamaan tuntiin.
Nälkä on löytynyt takaisin kehooni,
mutta pahoinvointi on edelleen
kova ja syöminen hankalaa.
Pyörtyilen edelleen ja enemmän,
koordinaatiokyky on juossut piiloon ja
muistikuvat kaipaisivat tuulettamista.
Jokaisen lääkkeen aikana toivon ja rukoilen,
että vihdoin löytyisi aine,
joka toimisi.
Yleensä kuitenkin haitat ovat valtavat
ja hyödyt pienet.
Mutta olen luvannut kokeilla kaikki keinot,
mitkä voisivat jotenkin auttaa.
Siksi olen jälleen tilanteessa,
etten voi muuta kuin odottaa
ja kuluttaa aikaa.

Päivät valuvat ohi hiljalleen.
Nautin pienistä asioista
enemmän kuin koskaan.
Päivieni parhaita hetkiä on,
kun pääsen lenkille koirani kanssa,
tai kun näen minulle tärkeitä ihmisiä.
Enää ei ole itsestään selvää,
että lähtisin autoajelulle
tai metsään yöksi vain
koska päätän niin.
Niitä hetkiä on entistä harvemmin,
että pystyisin ajamaan itse autoa
tai käymään yksin uimassa tai kaupassa.
Onneksi minulla on maailman paras avustaja
sekä ystävät,
jotka auttavat minua olemaan edelleen minä.

Tämä koronakevät on ollut
erilainen niin monella tapaa.
Oikeastaan viimeiset neljä vuotta ovat
olleet.
Ylä- ja alamäkiä,
uuden opettelua, turhautumista,
kaatumista ja taas nousemista.
On pitänyt hyväksyä niin paljon,
sopeutua niin moneen asiaan,
että välillä on ollut koko ihminen
ihan jumissa.
Kaikki on vielä kesken ja
minä niin keskeneräinen,
vaikka sitä aion ihmisenä olla aina.
Muiden sanomiset eivät enää
yleensä satuta,
vaikka huonoina hetkinä en halua
kuulla edes hyväntahtoisia kommentteja
vammaisuudestani
ja silloin sen nykyään osaan myös kertoa.
Huumori on kuitenkin valtavan
kantava voimavara ja
siihen tukeudun usein.
Haluan myös omalla olemisellani
ja toiminnallani
vähentää negatiivisia ennakkoluuloja,
joita vielä nykymaailmassakin
on valitettavan paljon.
Mitä tahansa tuleekin vastaan,
toivon etten ikinä kyynisty enkä katkeroidu.
Haluan aina olla se
aito ja aurinkoinen Venla,
vaikka joskus mukana on pieniä palasia
pelkoa, surua ja epätoivoa.

Vaikka kaikki on niin kaukana nyt,
olen vihdoin itse lähempänä
itseäni.
Liian monta tuntia valkoisia seiniä
katsellen,
on saanut minut kuuntelemaan
mieltäni ja kehoani.
Eikä niiden tarvitse enää huutaa,
sillä toisinaan kuulen
kuiskauksenkin.
Opettelen joka päivä uudelleen
kohtaamaan itseni ja
kulloisenkin päivän haasteet,
mutten enää jaksa murehtia niitä etukäteen.

Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, 
se pitää kyllä itsestään huolen. 
Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. 
-Matt. 7:34-