Hitaita, hauraita hetkiä

Edelleen on niitä päiviä, 

jolloin verhoudun ylisuureen villapaitaan 

ja kollareihin, 

jotta voisin hetken olla taas jotain muuta, 

kuin sairauteni.

Jotta voisin hetkeksi piiloutua 

siltä äärettömän turhalta häpeältä ja 

tunteelta, että olen heikko ja riittämätön. 

Jotta voisin välttyä tuomitsevilta, sääliviltä tai surullisilta 

katseilta.
Lopulta kuitenkin muistan itsekin,
että olen ihan se sama ihminen,
vaikka minulla olisi miljoona erilaista tukea,
koko värikirjo teippejä kehossani,
kyynärsauvat ja pyörätuoli.
En minä silti ole mitään muuta,
kuin minä.
Ihan tavallinen ja
ihan riittävä.

Minussa on kaksi naista, 

kaksi toistensa vastakohtaa. 

Minussa on nainen, 

joka hengaa salilla aamusta iltaan 

viitenä päivänä viikossa, 

hoitaa työnsä, opintonsa, sosiaaliset 

suhteensa ja koiransa. 

Nainen, joka hoitaa kaiken, 

pystyy kaikkeen ja jaksaa kaiken. 

Ja mielellään yksin. 

Sitten on se toinen. 

Se, joka ei käy salilla, ei opiskele, 

eikä suorita mitään mainittavaa,
lähinnä vain on olemassa ja hengittää. 

Se, joka valvoo yönsä kipeänä, 

on valmis vaikka seisomaan viikon päällään, 

jotta voisi elää pienen kivuttoman hetken. 

Se on pieni, hento ja rikkinäinen nainen, 

joka ei aina saa vaatteita päälleen, 

ei aina pysty kävelemään eikä ihan 

aina edes syömään. 

Se on se, joka näyttää 

enemmän sairaudelta, 

kuin ihmiseltä. 

Ja silti nuo kaksi naista ovat vain yksi.

Yksi äärettömän vahva, 

mutta rikkinäinen nainen. 

Yksi kokonaisuus monella eri puolella, 

jokaisena aamuna yllätys itselleenkin.
Koskaan ei illalla tiedä,
kumpi aamulla sängystä nousee
(tai on nousematta).

Minulta kysyttiin aiemmin, 

että pelottaako minua. 

Ja sitä kysymystä olen miettinyt 

lukemattomina unettomina öinä ja 

jokaisena kertana joutunut 

myöntämään, 

että kyllä,

kyllä minua pelottaa. 

Välillä paljon ja välillä ihan tosi paljon. 

En minä sitä näytä enkä myönnä, 

ainakaan kovin usein. 

Mitä, kun en pääsekään enää kävelemään, 

tai mitä jos en pysty enää syömään? 

Ketkä ihmisistä pysyvät elämässäni ja 

ketkä vain katoavat hiljaa?

Kuka hoitaa koirani, 

jos minulle tapahtuu jotain? 

Mitä jos tämä kaikki onkin vain pahaa unta? 

On niin paljon kysymyksiä, 

joille ei ole vastausta.
Kuitenkin pelkoa vahvempi on toivo ja
kaikkein suurin on rakkaus.
Rakkaus ihmisiin, haasteisiin ja
Jumalaan.
Rakkaus elämään.

Olen kipuun kyllästynyt,
kai kuitenkin siihen jo kiinni kasvanut.
Antavat minulle neuvoja
mielikuvaharjoitteista,
lämpöpusseista ja kävelyretkistä.
Ja minä kävelen keskellä metsää
kauratyyny vatsalle köytettynä ja
ajattelen itseni keskelle kesäistä
maalaismaisemaa.
Ja silti minuun sattuu.
Aina vain ja enemmän.
Iskee epätoivo, väsymys ja pelko.
Tätäkö tämä nyt on,
elämän loppuun saakka,
kunnes kuolema meidät erottaa?

Ensimmäinen kuntoutusjakso oli
loistava kokemus kaikin puolin.
Ja paljon jäi myös matkaevääksi,
vaikkakaan kaikki niistä
ei ollutkaan niin kovin helposti
purtavissa.
Jonkinlainen sisäinen prosessi sai
alkunsa ja tuskin tulee koskaan
päättymään.
Jälkeenpäin olen löytänyt itsestäni niin
vahvoja tunteita,
etten osannut sellaista edes odottaa.
Kiitän Luojaani koko sydämestäni siitä,
ettei tämä hetki tullut yhtään aiemmin,
sillä en olisi ollut valmis
käsittelemään tätä kaikkea.
Mutta nyt on sen aika.
On mahdoton selittää sellaisia
asioita,
joita toivoo,
ettei kenenkään koskaan todella tarvitsisi
ymmärtää,
mutta ne täytyy käsitellä itse perusteellisesti.
Mitä tahansa eteen tuleekin,
katkeruutta en aio ottaa luokseni asumaan.
Kiitollisuus,
ilo pienistä hetkistä
ja lämmin välittäminen
ovat sen sijaan asioita,
joita tulee aina vahvistaa.

Kuntoutuksessa on
rollaattorirouvia, keppikansaa
ja pyörätuoliporukkaa tupa täynnä.
Jokaisen rosoisen tarinan
takana keskeneräinen ja
kuitenkin kokonainen,
vahva ja väkevä persoona.
Jalattomat, väsyneet ja
rikkoutuneet kehot
varustettuina villeimmillä unelmilla,
kauneimmilla sieluilla ja
mustimmalla huumorilla.
Kaiken sen keskellä ja
kaikesta huolimatta,
olen äärettömän kiitollinen,
että minä saan olla osa tuollaista ryhmää
juuri tällaisena.

Katselen tyynen järven pintaan
heijastuvia varjoja kiitollisena
jälleen yhdestä hienosta kesästä.
Ihmettelen,
niin kuin joka vuosi,
kuinka pimeät yöt hiipivät hiljaa
ja työntävät kesää kauemmaksi.
Pian on taas aika villapaidoille,
vilttihetkille kirjan ja kahvin kera,
sekä luontoa puhdistaville syysmyrskyille.
Joka vuosi puut pudottavat lehtensä
tyynesti ja surutta,
vain jotta voisivat keväällä synnyttää
jälleen jotain uutta ja kaunista. 

Ja se on jotain äärettömän ihmeellistä,
jotain,
mistä meidän ihmisten täytyisi osata
ottaa opiksi.

Ota minua kädestä kiinni
ja ole vain vieressä.
Mennään ihan hiljaa eteenpäin.
Ei sillä ole niin väliä,
minne menemme,
vaan sillä,
ettemme ole yksin.
Kyllä määränpää löytyy sitten,
kun vain huomaamme
olevamme jo perillä.
Mutta ennen sitä täytyy jaksaa
eksyä vielä monta kertaa ja
ymmärtää,
kuinka suuri seikkailu
elämä onkaan,
jos sen suostuu näkemään,
eikä kiirehdi liikaa.

Elämä on kasa hitaita,
hauraita ja äärettömän kauniita hetkiä,
joita emme useinkaan ehdi pysähtyä huomaamaan.
On niin kiire koko ajan ja joka paikkaan.
Joskus elämä pakottaa hidastamaan ja
ehkä pysähtymäänkin,
eikä se ole niin vaarallista.
Antaa muiden kiirehtiä,
ei maailma kaadu sinä aikana,
jos hetkeksi luopuu stressistä ja suorittamisesta
ja pyytää vaikka naapurin kahville,
tai istahtaa toviksi nuotion ääreen.
Silloin saattaa olla,
että jo kaatumaisillaan oleva maailma
saakin hieman lisää vakautta.
Ja ne pienet hetket ovat ne,
jotka oikeasti ehkä vielä
vanhanakin muistamme.