Kevään kiitollisuutta

Tule luokseni, 

käännä kelloni viisarit vihdoin kohdalleen. 

Olen taas levällään, 

hieman siellä, vähän täällä ja 

aina kuitenkin niin kaukana kaikkialta. 

Vaellan takaperin tulevassa ja 

samaan aikaan seison käsilläni menneessä.

Olen ylitsevuotava tyhjyys ja 

silti halkeamaisillani toivottomiin tunteisiini, 

tuntematta kuitenkaan koskaan mitään. 

Kun on aina vähän maailmastaan irrallaan, 

ei kai ole koskaan kokonaan kukaan. 

Mutta tällainen olen, 

keskeneräinen ja vähän rikki, 

silti ihan tarpeeksi. 

Olen minä, 

sielultani lempeä ja 

sydämeltäni lämmin

luonnonlapsi ja pieni hippiäinen. 

Olet juossut jo tarpeeksi kauan, 

olet paennut pahoja ajatuksia, 

viiltäviä muistoja ja 

tuntematta jääneitä tunteita. 

Olet juossut niin kauan, 

että olet unohtanut 

taaksejääneet kilometrit 

ja sen, 

että olet joskus tuntenut varpaasi. 

Kun vihdoin pysähdyt ja annat 

selkäsi sulautua vasten jäistä maata, 

huomaat, 

kuinka sydämesi yhä lyö ja 

keuhkoissasi virtaa raikas ilma. 

Ennen kuin kiitollisuuden kyyneleet 

sumentavat silmäsi, 

ehdit nähdä ne miljoonat 

kirkkaat tähdet, 

jotka tänään tuikkivat yksin sinulle. 

Tahtoisin sinulle kaikkea hyvää, 

pohjatonta rakkautta ja 

kuolematonta toivoa. 

Sinulle, joka tänään et jaksanut nousta 

aamulla vuoteestasi. 

Sinulle, joka pelkäsit tänäänkin muiden tuomitsevia

katseita ja pahoja sanoja. 

Sinulle, jonka kyyneleitä kukaan ei nähnyt, 

eikä ollut lohduttamassa. 

Sinulle, joka väsyneenäkin kiitit 

bussikuskia kyydistä. 

Sinulle, joka vihdoin pyysit apua. 

Sinulle, joka yritit tänäänkin parhaasi. 

Sinulle, joka luet tätä nyt, 

sinulle, 

kaunis, ihana ihminen. 

Kipu viiltää nivelissä, luissa ja jokaisessa solussa. 

Se odottaa jokaisen nurkan takana, 

kun se ei ole paikalla, on se jo matkalla. 

Mutta minä olen sitä vahvempi. 

Otan kynän käteeni ja alan piirtää sitä paperille 

ja kun kädet eivät enää kykene kannattelemaan 

kynän painoa, jatkan jaloillani,
lopulta myös suullani. 

Piirrän, maalaan koko yön, 

jokaisen viivan jälkeen olen siirtänyt 

palan kivustani paperille. 

Lopulta olen valmis ja asetun katselemaan 

kuvaa kauempaa ja 

ensimmäistä kertaa aikoihin olen ylpeä itsestäni. 

Laitoin paperille sen, 

joka elämässäni nyt on kaikkein mustinta, 

silti kaikista kyyneleistä huolimatta, 

nautin edelleen ja entistä kovemmin 

maailman väreistä, 

uskosta, rakkaudesta, ystävistä ja 

arjen pienistä ihmeistä, 

eikä niistä tarvitse koskaan luopua. 

Se tulee luokseni aamuyöllä 

varoittamatta, koputtamatta 

ja kenkiään riisumatta, 

tarttuu kylmillä käsillään ja 

riuhtoo minut unen läpi hereille. 

Se kahlitsee käteni, tukahduttaa huutoni 

ja saa minut vain vapisemaan hiljaa. 

Se saa sydämeni lyömään niin, 

että naapuritkin kuulevat. 

Kun vereni kohina suonissani 

täyttää asunnon, 

se iskee terävän miekkansa jokaiseen soluuni.

Se murtautuu kaikkien lukkojen läpi 

ja seuraa minua jokaiseen maailman kolkkaan, 

minne ikinä pakenenkin. 

Se valvoo vierelläni halki unettomien öiden. 

Se on sisälläni asuva repivä kipu, 

jota harva on koskaan saanut nähdä

hymyni läpi. 

Mutta se on osa minua, 

enkä enää aio taistella itseäni vastaan, 

aion etsiä kaiken tämän läpi ne asiat, 

joista voin tänään olla kiitollinen. 

Ja kuinka paljon niitä onkaan!

Rakasta. Rakasta älä vihaa.
Tuomitse väärät teot. Älä ihmistä. Ikinä.
Ole läsnä. Kohtaa.
Epäile, epäröi, mutta ole rohkea.
Ole ihminen, älä kiiltokuva.
Pysy keskeneräisenä.
Kasva ja anna muiden kasvattaa sinua,
etenkin lasten.
Rukoile,
vaikka vain huokaisten.
Muista leikkiä. Sitä enemmän, mitä
vanhemmaksi tulet.
Elä hetkessä. Kukaan ei ole
luvannut huomista.
Kerro rakastavasi.
Halaa aina kun voit.
Sinä riität. Olet arvokas
ja paras sinä.