Pienen pieniä hetkiä

Älä lokeroi minua laatikoihin,
johonkin sellaiseen,
mihin en kuulu.
Mutta jos sen kuitenkin teet,
laita minut
taivaansiniseen laatikkoon
sulje se tiukasti ja
varovasti.
Kanna sitä varoen,
älä pudota.
Kanna minut perille asti.

Ottaisin sinua kädestä kiinni
ja halaisin,
jos vain uskaltaisin.
Pelkään sinun lämmintä katsettasi,
pelkään kaunista enkelin hymyäsi.
Sillä jos saisin sinut elämääni,
voisin joskus joutua myös luopumaan.
Niinpä minä vain katselen
sinua kauempaa ja
kannan sinua rukouksissani.
Ehkä odotan oikeaa hetkeä,
jolloin uskallan katsoa sinua silmiin
ja sanoa jotakin.

Vedän hänet ylös,
kun hän on vajoamassa.
Teen sen kerran,
toisen ja kolmannenkin.
Kannan pienen ihmisen käsivarsillani
pimeyden keskeltä
kohti valoa.
Keskustelen, kannustan ja
luon toivoa elämään.
Iltaisin rukoilen ihmisten puolesta
ja pyydän heille siunausta.
Rakastan sitä
yli kaiken,
mutta on pieniä hetkiä,
jolloin kaipaan vierelleni ihmistä,
joka nostaisi minutkin.
Halaisi, lohduttaisi ja
kantaisi minut kotiin.

Jos minä kertoisin 

sinulle kaiken sen, 

jaksaisitko kuunnella loppuun saakka? 

Yrittäisitkö edes ymmärtää? 

Pysyisitkö vielä siinä, 

vai kääntäisitkö selkäsi ja 

kävelisit pois? 

Jos kaataisin nuo palaset lattialle 

ja sanoisin, 

että siinä on minun menneisyyteni. 

Pitäisitkö minua kädestä, 

kun kokoaisin sen jälleen 

kokonaiseksi, 

muistaen jokaisen hetken?

Halaisitko minua silloin, 

kun kyyneleet valuisivat poskillani 

ja olisin kaikkea muuta, 

kuin kaunis? 

Pysyisitkö sinä silti siinä? 

Tanssin ilman kenkiä lumisella tiellä.
Ihmiset eivät tiedä,
miltä se tuntuu.
Kaikilla on niin kova kiire.
Niinhän on minullakin.
Kiirehdin etsimään iloa ja onnea,
etsin sitä pensasaidan takaa ja
kiven alta.
Etsin sitä ikkunalaudalta ja
kuumasta kahvikupista.
Mutta vasta,
kun unohdan kiireeni,
onnistun löytämään onneni.
Se löytyy villasukista, naapurin hymystä
ja sieltä kahvikupista.

Juokset minua vastaan,
halaat lämpimästi nostaen
minut ilmaan.
Minä olen niin pieni sinua vasten.
Heittäydyn syliisi ja luotan,
että sinä olet se,
joka ei koskaan lähde pois luotani.
Sinä olet minussa ja
minä sinussa,
lähempänä kuin koskaan.
Olet ainut,
jonka päästän sydämeeni ja
annan sinun nähdä,
kuka oikeasti olen.
Etkä sinä tarvitse siihen edes lupaani,
sillä olet ollut sydämessäni
jo alusta saakka.

Kulttuuri ja toimintatavat
ovat täällä erilaiset,
yritän ymmärtää sen,
vaikka välillä ikävöinkin.
Miksi ihmiset eivät täällä
katso tuntemattomia silmiin ja
tervehdi?
He sulautuvat toisiinsa ja
pitävät katseensa maassa,
kun yritän hymyillä ja
aloittaa juttelua.
Ei se enää toimi niin,
kuin joskus ennen.
Täällä on niin erilaista.
Mutta tiedän,
että ihmiset ovat silti joka paikassa
samanlaisia
ja siksi en koskaan lakkaa yrittämästä.

Sinä lasket kätesi pääni päälle
ja lausut rukouksen puolestani.
Vaikka usein varmistan selustani
ja olen varuillani,
nyt on hyvä olla vain,
ihan turvassa ja
rauhassa.
Kyyneleet eksyvät silmäkulmiini,
kun piirrän ristinmerkkiä rintaani.
Istuessani jälleen alas,
nyrkkiin puristuneet rukoushelmet
putoavat käsistäni ja
kolahtavat vasten lattiaa.
Minun ylläni on niin valtavan
lämmin,
mukavasti painava
tyhjyys.
Päät painuvat hiljaa rukoukseen,
kun yksi lausuu kaikkien
yhteiset ajatukset.
''Isä siunaa meitä, 
auta ja kuule meitä.''



Sade kastelee vaatteeni ja
tekee ne raskaiksi.
Vesi sulattaa meikin kasvoiltani
riisuen pois vankan naamioni.
Lätäköstä heijastuu hetkeksi kuva
pienestä ihmisestä,
siitä,
joka joskus olin.
Vesipisarat tuhoavat tuon
kuvan hetkessä,
mutta ne eivät sulata minua.
Olen tuota kaikkea vahvempi,
tuo pieni ihminen selvisi ja
kasvoi aikuiseksi
jo ennen teini-ikää.
Se pieni ihminen kesti jokaisen
myrskyn ja
jokaisen rankkasateen,
vain jotta vahvistuisi ja voisi joskus
kasvaa niin suureksi
ja vahvaksi,
että voisi suojella muita
noilta samoilta myrskyiltä.
Nostan käteni ilmaan ja
nautin vapauden tunteesta samalla,
kun vesi valuu takinkaulukselta
kylmänä niskaani.



Kiireen keskellä on
pieniä, miltei olemattomia hetkiä,
joita ei aina tule ajatelleeksi.
Vieruskaverin hymy,
kupillinen kahvia ja
lämmin käsi olkapäällä.
On pieniä kauniita hetkiä,
jotka kantavat eteenpäin.
Kalenteri täyttyy aikatauluista,
mutta mitäpä jos sinne lisäisi
toisinaan kohdan,
jossa on vain tyhjyys?
Jos varaisi aikaa
vain ja ainoastaan noille
kauniille hetkille,
ilman kiirettä seuraavaan
velvollisuuteen, työhön tai
koulutehtävään.

Sumu on sakea,
kun kuljen pitkin vanhaa riippusiltaa
kotiin päin.
Hetki on pysähtynyt ja
on niin kaunista.
Jään katselemaan alas,
usvan läpi erottuu tyyni joen pinta.
Ikävöin pienen hetken
hiljaisia kesäöitä.
Mutta jatkan matkaani,
sillä tiedän noiden kesäöiden
olevan hetki hetkeltä lähempänä.

Onhan tämäkin kaunista♥