Aina matkalla jonnekin

Muistan, kuinka lapsena 

talvi-iltaisin jähmetyin paikoilleni

tuijottamaan tummalle taivaalle, 

kun tähtien seassa matkusti lentokone. 

Se hetki pysäytti koko maailman, 

kerta toisensa jälkeen. 

Ei sille tunteelle ole sanoja, 

mutta siinä oli suuri pala 

kaipausta, rauhaa ja pelkoa. 

Ajattelin aina, 

että en minä koskaan kokisi tuollaista, 

miksi koskaan pääsisin elämässä 

niin pitkälle, 

että voisin astella lentokoneeseen. 

Pidin itsestäänselvyytenä asiaa, 

joka ei todellisuudessa ollut niin. 

Olin kasvanut pelkäämään, 

tyytymään siihen, mitä on. 

En osannut edes kaivata. 

Muistan, kuinka toisinaan mietin, 

voiko lentokoneesta nähdä Jumalan.

Vielä nykyäänkin tuo 

sanaton tunne valtaa minut toisinaan, 

mutta nyt tiedän, 

miltä se tuntuu. 

Tavallaan se illuusio, 

jostakin tajunnanräjäyttävästä kokemuksesta 

sortui, 

mutta tilalle tuli todellisuus. 

Minäkin pystyin siihen. 

Ja kyllä, 

Jumalan voi nähdä lentokoneesta. 

Ihmisillä on kiire eteenpäin. 

Kukaan ei näe toista, 

ei kukaan käänny katsomaan, 

nähdessään vastaantulijan silmissä hätää. 

Ihmiset ryntäilevät eteenpäin 

yhtenä aggressiivisena massana. 

Siellä,
kaiken keskellä mietin, 

miksi minäkin olen siinä. 

Juoksemassa, 

niin kuin nämä muutkin. 

On kiire mennä jonnekin, 

vaikkei tiedetä edes mistä tulemme. 

Emme osaa pysähtyä, 

emmäkä uskalla katsoa taaksepäin. 

Menneisyyden möröt on
huolimattomasti haudattu, 

mutta silti niitä pelätään ja paetaan. 

On niin kiire, 

ettei enää muisteta, 

miksi me olemme tässä nyt. 

Ihmisten katseet ovat erilaisia, 

niissä on jotakin sellaista, 

joista näen itseni. 

Pohjaton suru ja melankolia yhdistettynä 

suunnattomaan kiitollisuuteen ja rakkauteen.
Silmistä heijastuu jotakin,
mikä on mennyt rikki niin monta kertaa,
mutta sen taustalla on suunnaton
rakkaus ja tieto
jostakin valtavan kauniista.  

Lähden yksin kävelemään, 

sillä tiedän hajoavani, 

jos en saa olla nyt yksin. 

Katselen alas mereen
seisoessani 

jollakin laiturintapaisella alustalla. 

Jatkan matkaani pitkin rantaa 

ja heittelen mereen kivillä leipää. 

Löydän pienen, kauniin kahvilan 

ja onnistun tilaamaan kahvin, 

vaikken osaa kieltä. 

Jatkan matkaa pienelle kioskille, 

josta tahdon ostaa purkkaa. 

Myyjä ei ymmärrä englantia, 

enkä minä kroatiaa. 

Hän onnistuu pyytämään minua 

täyttämään kanssaan hyllyjä. 

Hämmennyn asiasta, 

mutta alan lajitella limsapulloja hyllyyn. 

Myyjä puhuu minulle kroatiaa 

ja minä hänelle suomea. 

kumpikaan ei ymmärrä toisen sanoja, 

mutta silti meillä on yhteinen kieli; 

hymy. 

Ennen lähtöäni, 

seisomme naisen kanssa vastakkain ja 

hän katselee minua kuin kysyen jotakin. 

Hiljaisuus valuu päällemme ja 

nainen koskettaa hiljaa kaulassani 

roikkuvaa ristiä ja 

hymyilee. 

Hän sanoo jotakin, 

mitä en ymmärrä,
mutta painan sanat mieleeni. 

Palaan rantaa pitkin takaisin hotellille 

ja perillä selvitän 

naisen lausumat sanat; 

''Jumalan siunausta!'' 

Pidä kädestäni kiinni ja 

tule mukaan. 

Mennään jonnekin, 

missä ei ole ketään muuta. 

Puhutaan, itketään ja nauretaan 

yhdessä, 

niin kuin joskus ennenkin, 

kauan sitten. 

Annetaan sanojen tulla ja 

hiljaisuuden puhua. 

Mennään yhtä matkaa ja 

ollaan vain, 

ilman huolta huomispäivästä, 

ilman murheita ja surua. 

Ollaan hetki niitä samoja ihmisiä, 

kuin ennenkin.
Muistatko,
kuinka juoksimme joskus kilpaa
ja kaaduimme lopulta sylikkäin
lämpimälle rantahiekalle?
Muistatko kaikki ne
hetket,
jolloin vain taivas kuunteli meitä
ja tähdet tuikkivat yksin meille? 

Katselen luodinjälkiä kirkon seinissä 

ja suljen silmäni. 

Näen ihmisiä menneisyydestä, 

kuinka he ovat rukoilleet yhdessä ja 

ylistäneet Jumalaa. 

Kunnes on tullut jotakin pahaa, 

jotakin, 

joka on tuhonnut sen kaiken hyvän ja kauniin.
Mietin, kuinka yksikään ihminen
voi olla niin julma.

Kyyneleet valuvat suljettujen silmien 

välistä ja kertovat siitä, 

että vielä osaan tuntea. 

Avaan silmäni
ja katselen,
kuinka auringonsäteet paljastavat
muutaman kukan pyrkivän kohti
valoa seinänraosta. 

Ymmärrän, 

ettei siltikään mikään tämän maailman 

pahuus ole meidän 

Jumalaamme 

voimakkaampi. 

Sillä lopulta jää kuitenkin rakkaus. 

On yö ja pimeys on laskeutunut 

kaupungin ylle. 

Kaupunki on aivan hiljainen, 

kylä on vaipunut uneen. 

On vain muutama yksinäinen 

vaeltaja minun lisäkseni. 

Hetken aikaa tunnen itseni vapaaksi.

Ja minä juoksen 

ensimmäistä kertaa kunnolla
yli puoleen vuoteen.

En ole enää aikoihin osannut
edes haaveilla juoksemisesta. 

Tunnen sen viiltävän kivun, 

mutten jaksa välittää. 

En ole enää aikoihin muistanut sitä 

ilon tunnetta, 

jonka juoksemisesta kuitenkin saa. 

Mutta se on niin ristiriitaista. 

On tehtävä valinta. 

Liikunnan tuoma ilo ja 

suunnaton kipu, 

vai 

kivuttomuus ja loputon
vapaudenkaipuu? 

Tänään valitsen juoksemisen, 

vaikka tiedän katuvani sitä jo 

ennen aamua. 

Lähes poikkeuksetta iltaisin 

istuin yksikseni alttarin edessä 

ja rukoilin. 

Päivien kuluessa kirkon seinät 

ja alttari muuttivat väritystään 

meidän toimestamme. 

Ristillä roikkuva Jeesus tuntui katsovan 

suoraan minua, 

huolimatta siitä, 

missä kohtaa kirkkosalia istuin. 

Ja minä tiesin, 

että minun syntini on annettu anteeksi. 

Hiljaisuudessa kuiskasin rukoukseni, 

kiitokseni ja pyyntöni, 

eikä minulla ollut epäilystäkään siitä, 

etteikö minua kuultaisi. 

Itkin viikon aikana enemmän, 

kuin aikoihin, 

koska ei ollut mitään syytä esittää 

jotakin, 

mitä en ole. 

En itkenyt surusta
tai yksinäisyydestä,
vaan kiitollisuudesta,
onnellisuudesta ja
väsymyksestä.
Siinä oli niin valtavan hyvä
vain olla ihan rauhassa. 

Kysyit minulta, 

mitä oikeastaan pelkään. 

Kerroin pelkääväni sitä, 

ettei enää ole mitään, 

eikä ketään. 

Pahinta on tietää, 

ettei kukaan oikeasti tiedä totuutta, 

ja harva ehkä haluaisikaan tietää. 

Enkä minä uskaltaisi päästää
enää ketään niin lähelle,
että hän näkisi sen todellisuuden,
joka ei olekaan täydellinen,
tai kokonainen. 

Vaikka kai meistä jokainen
on joskus heikko. 

Jo ovelta haistan tutun tuoksun, 

se kertoo, 

että olen tullut kotiin. 

Vastassa on valkoiset seinät ja kylmyys, 

niin kuin pelkäsinkin. 

Mutta en jaksa välittää, 

vaan suunnistan suoraan kolmen peiton 

alle ja suljen silmäni. 

Nukahdan ja näen unta siitä,
kuinka kukaan ei enää
lähde pois.
Uneksin siitä,
ettei enää ole kylmyyttä,
tai mitään pahaa.
Lopulta kun herään,
kiitän Luojaani siitä,
että Hän on kantanut minua
näin kauan,
eikä koskaan irrota otettaan.
Vaikkei olisi mitään muuta,
olisi silti aina se yksi syli,
joka on suurempi,
kuin mikään muu.
On aina se yksi,
joka ei jätä yksin.

On monia syitä olla onneton,
mutta minulle riittää,
kun on yksi syy olla
onnellinen.
Elämä kantaa aina eteenpäin,
vaikka jalat olisivat jo uponneet asfalttiin.
Kun askel on raskas ja
mieli musta,
on aika nostaa katse kohti taivasta.
Silloin pitää etsiä kaikki ne asiat,
joista voi olla kiitollinen.
Aina on jotakin,
mikä saa aidon hymyn esiin,
aina on jotakin,
mikä kantaa.
On niin paljon rukousvastauksia ja
niin paljon pieniä arjen ihmeitä,
mutta ne pitää vain oppia
näkemään.

Haluan kantaa sinua
läpi harmaiden hetkien,
pitää sylissä ja tuudittaa uneen.
Tahdon olla se enkeli,
joka kulkee rinnallasi
elämän matkalla.
Minä pidän sinusta kyllä kiinni,
enkä anna sinun enää pudota.
Näen surun silmissäsi ja
läsnäolollani tahdon poistaa siitä
edes pienen palan pois.
Jotta sinun olisi kevyempi hengittää.
Jos ojennat kätesi,
pidän siitä kiinni ja talutan sinut
huomiseen.
Pidän sinusta kiinni
tänään, huomenna ja ikuisesti.

Vieläkin tahdon murtaa
ne kaikki ennakkoluulot
ja stereotypiat,
joita ihmiset yhä ruokkivat.
Voitko katsoa minua silmiin
ja sanoa,
että nainen ilman hiuksia ei ole kaunis?
Kun pukeudun maastohousuihin,
tekeekö se minusta epävarman?
Kun käärin hihani ja paljastan tatuointini,
olenko silloin matkalla helvettiin,
vaikka lauseet käsivarsissani ovat
lainauksia Raamatusta?
Jos uskon Jumalaan enemmän,
kuin mihinkään muuhun,
olenko silloin jotenkin heikko?
Kun paljastan menneisyyteni,
pidätkö sinäkin minua hulluna,
vai yritätkö edes ymmärtää?
Ja jos en sitä paljasta,
tuomitsetko minut
kysymättä minulta mitään?

Elämä on matka,
joka ei koskaan pääty.
Olemme aina matkalla jonnekin,
joskus tietäen sijainnin tarkalleen,
mutta toisinaan kuljemme ilman määränpäätä.
Joskus eksymme polultamme,
mutta silloin voi aina palata,
tai jatkaa kohti tuntematonta.
On koteja,
joiden välillä kulkea.
Ja on perheitä,
joiden luona poiketa.
Ei ole pakko jäädä paikoilleen,
vaan on lupa mennä sinne,
missä milloinkin
on hyvä olla.

Sanot, ettei elämässä voi
olla muita,
kuin häviäjiä.
Hetken aikaa uskon sinua,
en jaksa kyseenalaistaa.
Jään kuitenkin miettimään asiaa,
enkä enää voi olla kanssasi
samaa mieltä.
Sillä kuitenkin silti väitän,
että sodassa on pelkkiä häviäjiä,
mutta rakkaudessa vain
yksin voittajia.

On olemassa asioita,
joita vain pelkää ja karttaa
viimeiseen saakka.
Mutta kun ne asiat uskaltaa
kohdata silloin,
kun sen aika todella on,
se voi kantaa elämässä todella
paljon eteenpäin.
Lopulta kuitenkin rohkeus
tulee ajallaan
ja sille on joku syy.
Silloin sisin sanoo,
että on aika mennä eteenpäin
ja silloin sitä vain
tietää olevansa valmis.

Kroatian matkamme oli
itselleni jotakin aivan muuta,
kuin vain matka vieraaseen
maahan ja kulttuuriin.
Se oli ennen kaikkea
matka itseeni,
omaan maailmaani ja
sydämeeni.
Eikä se matka koskaan pääty.
Tuon matkan aikana
uskoni kasvoi entisestään.
Ja sekään ei koskaan pääty,
usko kasvaa ja kehittyy ikuisesti,
jos sille antaa tilaa.
Tänään koin jotakin sellaista,
mitä en itse edes käsitä,
jotakin sellaista,
jota kutsutaan ihmeeksi.
Jälkeenpäin vain istuin ja tärisin,
lausuin ääneen kiitokseni ylöspäin
ja tiedän,
että se meni perille.

Rakkautta tähän viikkoon,
ihmiset!♥