Uuvuttaako?

Ajattelin kirjoittaa pitkästä 

aikaa ihan niin sanotusti asiaakin... 

Nämä kuvat ovat noin vuoden takaa. 

Siltä ajalta, 

kun tämän tytön pään sisälle muutti 

jälleen kerran

täydellisyysmörkö.

Se vaati olemaan aina vähän parempi, 

vähän tunnollisempi. 

Täytyi olla täydellinen. 

Eikä sekään olisi riittänyt. 

Kävin hymyillen koulussa 

ja töissä, 

mutta kotona olin rikki.  

Henkisesti ja fyysisesti. 

Koulun jälkeen vaihdoin lennosta 

töihin ja töiden jälkeen 

vielä toiseen paikkaan, 

joskus kolmanteenkin. 

Ainut asia, 

josta aidosti nautin

ja josta sain ennen kaikkea 

voimaa ja jaksamista, 

oli seurakunta,

 mutta silti piti tehdä paljon muutakin.  

Joka päivä pelkäsin, 

ettei keho enää kestä 

ja joulun alla siihen tuli todella 

syytä, 

leposyke oli pelkkänä sanana vieras. 

Koulunkäynti vaihtui lopulta 

viesteihin opettajille: 

''En jaksa tulla kouluun. 

En pysty, en kykene, en halua. 

Eikä minua enää oikein kiinnostakaan.'' 

Tuo suurin kiinnostuksenkohde ei 

enää tuonut iloa tai onnea, 

se tuntui turhalta ja 

niin alkoi tuntua kaikki muukin. 

Yöt valvoin murehtien, 

ettei uni kuitenkaan tule. 

Ja niin yöt kuluivat peläten, 

ei koskaan nukkuen. 

Päivät valuivat ohitse ja 

olin jatkuvasti kipeä. 

Sairastin keuhkokuumeen 

ja lukuisia flunssia, 

olin aina puolikuntoinen. 

Silti aina menossa. 

Tiesin kyllä, 

ettei tuollainen elämä kanna ja 

olin jo ihan loppu fyysisesti, 

mutta sitäkin enemmän henkisesti. 

Ihmiset ympärillä käskivät pysähtyä, 

mutteivat he ymmärtäneet, 

etten vain osannut. 

Kun olin paikoillani, 

kaikki sortui ympäriltä. 

Piti saada hallita edes jotakin, 

olla hyvä edes jossakin. 

Piti saada tuntea 

olevansa jotakin. 

Tiesin aina riittäväni ihmisille ympärilläni, 

mutten koskaan riittänyt itselleni.

 Syntyi kierre, 

joka ruokki itseään ja 

paisui entisestään. 

Vaikka kaiken sen tiedostin itsekin, 

ei minulla ollut enää 

voimaa muuttaa asioita. 

Sitä yritti vain mukautua ja 

pysyä kyydissä. 

Joskus pysyttiin hyvinkin ja 

välillä käytiin jo yli laidan. 

Keväällä päätin, 

että kaikki muuttuu, 

päätin taistella tavallisen elämän puolesta. 

Kävin koulussa hyvin satunnaisesti, 

otin aikaa itselleni. 

Ajoin paljon autolla 

pitkiä matkoja ilman 

määränpäätä. 

Tapasin ystäviä ja muistelin, 

miltä aito hymy tuntui. 

Se oli ihanaa. 

Päätin tavoitella unelmia ja 

hain uuteen kouluun, 

muutin lopulta täysin uuteen kaupunkiin. 

Ensimmäiset viikot lepäsin vain, 

nukuin ja tein asioita, 

joista nautin. 

Päästin irti kaikesta vanhasta 

ja aloitin ihan alusta. 

Elämä helpottui valtavasti.

Nyt jälkeenpäin katsoessani 

noita kuvia, 

minua hirvittää. 

Sillä tiedän, 

kuinka helposti lipsahdan 

suorituskeskeiseen maailmaani. 

Mutta nyt ymmärrän 

sen kaiken niin paljon 

paremmin, 

osaan olla armollisempi

itseäni kohtaan. 

Osaan nauttia pienistä hetkistä, 

olla kiitollinen kaikesta. 

Elämä ei ole kilpailua 

itsensä, 

eikä muiden kanssa, 

se ei ole suorittamista 

hetkestä toiseen. 

Elämä on pieniä kauniita hetkiä, 

onnea ja vastoinkäymisiä, 

iloa ja surua. 

Elämä on sitä, 

että kykenee näkemään, 

mikä on itselle tärkeää. 

Pitäisi panostaa tiettyihin asioihin, 

niihin, jotka todella kiinnostavat,

mutta muiden kohdalla pitäisi osata 

olla armollisempi. 

Kaiken ei tarvitse olla täydellistä. 

Koska kukaan ihminen ei 

siihen pysty. 

Halusin jakaa nämä ajatukset, 

koska tiedän niin monen ihmisen painivan 

noiden asioiden kanssa. 

Ja toisinaan niin teen edelleen minäkin, 

mutten enää aio vajota 

noin syvälle. 

Kovin moni lähelläni olevista 

ihmisistä ei tiedä 

noista menneistä hetkistä mitään, 

en halunnut koskaan näyttää heikolta, 

feikkasin niin hyvin, 

kuin vain jaksoin. 

Nyt ymmärrän, 

että joskus heikolta näyttäminen 

on sitä suurinta vahvuutta.♥ 

Pointtini siis oli, 

että pitäkää huolta toisistanne 

ja itsestänne. 

Hömpötelkää ystävien kanssa 

ja ottakaa ihan rennosti, 

ei tämä niin vakavaa ole! ♥

ps. Me ollaan Paten kans lauantaina Kroatiassa!♥