Tähtitaivaan alla

''Kenelle sä kerrot kaiken tärkeän,
salaisuudet,
jotka öisin valvottaa?''

Hei, älä mene pois 

ihan vielä. 

Älä jätä kesken sitä kaikkea, 

mitä olet jo saanut aikaan. 

Näetkö, 

kuinka paljon kaunista olet 

ympärillesi saanut. 

Et ehkä nyt näe edessäsi 

valoa, 

mutta usko minua, 

kun sanon sinulle, 

se valo on olemassa. 

Sinä näet vielä maailman värit, 

kauniit lintuset taivaalla 

ja pienet leppäkertut lehdillä. 

Jos vain jaksat odottaa vielä 

pienen hetken. 

Lupasin seistä rinnallasi, 

enkä aio rikkoa sitä lupausta. 

Minä kannan sinua silloin, 

kun et itse jaksa. 

Minun olkapääni on aina 

vapaa, 

kun tarvitset tukea. 

Sillä minä todella näen, 

mitä kaikkea sinussa 

sisälläsi onkaan. 

Se on kokonainen, 

valtavan kaunis maailma. 

''Sullakin on sielu, mut se vuotaa.
Missä sille on paikka romahtaa?'' 

Katselen, kuinka nuotion liekit
hiljalleen hiipuvat ja
kipinät lentelevät tummalle taivaalle.
Vielä hetki sitten paistanut aurinko
on vaihtunut tähtien koristamaksi
pimeydeksi.
On kylmä, mutta hiillos
hohkaa lämpöä vielä hetken.
On pimeää,
mutta tähdet loistavat kauniimmin.
Jossain taivaanrannan takana
syttyvät vaimeat revontulet.
Ne kietoutuvat toisiinsa ja
tanssivat rauhaisaa tanssiaan.
Hengitän
kotoisaa savun tuoksua
ja taivaalla vilahtaa tähdenlento.
Suljen silmäni ja kuiskaan
mielessäni salaisimman toiveeni.
Hymyilen,
sillä tiedän,
vielä joskus se on totta. 

Ulkona sataa ja
on harmaata.
Kuulen sen peittoni alle,
vaikken ole jaksanut avata verhoja
vuorokausiin.
Tuuli helisyttää ikkunoita
ja pisarat iskeytyvät lasiin.
Muut ovat juhlimassa,
mutta itse jäin vilttien alle
odottamaan jotakin tapahtuvaksi.
Vaikka tottahan minä sen tiedän,
ettei mitään tapahdu,
jos piiloudun maailmalta,
uppoudun kirjojen maailmaan
ja keittelen kahvia.
Ehkä vain kaipaan hiljaisuutta,
sitä, ettei kukaan vaadi mitään,
sano mitään tai
syyllistä mistään.
Yritän olla tekemättä sitä itsekään.
Tiedän myös,
että vielä tulee päivä,
jolloin jaksan taas nousta hymyillen ja
lähden parantamaan maailmaa.
Tiedän,
että tämä on ohimenevää väsymystä,
turhautumista ja epätoivoa ja
että minua kyllä kannetaan ylhäältä
käsin.
Siksi ehkä uskallankin sulkea
rauhassa silmäni ja todeta
''huomenna minä nousen jälleen.''

En halunnut päästää irti,
mutta käteni lipsui
sinun kädestäsi.
Jäin roikkumaan
johonkin välitilaan.
Katsoin sinua ylöspäin,
mutta olit jo kääntänyt
selkäsi.
Vaikka aina vannoit,
ettet hylkäisi minua,
teit sen kuitenkin silloin,
kun olisin sinua eniten tarvinnut.
Vihasin sinua niin paljon,
että unohdin tahtovani
luovuttaa.
Taistelin itseni takaisin
jaloilleni,
vain näyttääkseni,
että pärjään yksinkin.
En voi silti kieltää,
ettenkö kaipaisi sinua,
ettetkö olisi rikkonut sydäntäni.
Haluaisin vain tietää,
välititkö minusta aidosti
koskaan. 

Ihmiset eivät puhu,
vaikka he näkevät sen kaiken.
Kadulla kuljetaan kylmästi
toisen ohi,
eikä huomata vastaantulijan
silmissä hätää.
On kiire mennä eteenpäin ja
ja siinä sivussa unohdetaan
rakastaa.
On kiire töihin, bussiin ja
ruokakauppaan.
Pitää hakea lapset,
tehdä ruokaa ja
ehtiä olla täydellinen puoliso ja
hyvä ihminen.
Ollaan kristittyjä vankoilla
arvoilla varustettuina.
Mutta on niin kiire,
että se arvoista tärkein unohtuu.
Rakkaus.

Istun paikoillani ja yritän
hymyillä,
mutta sinä olet yksi niistä harvoista,
jotka näkevät epäaidon hymyni läpi
oikeassa paikassa ja
oikealla hetkellä.
Näet, että on jotakin,
mistä en osaa päästää yksin irti.
Haluaisin vain haljeta keskeltä
kahtia ja paljastaa
kaiken sen kamalan,
josta hymyillen kerron.

Tähtitaivas piirtää kuvasi
jälleen taivaalle ja
muistuttaa sinusta.
Kuinka sinäkin joskus
loistit elämässäni niin,
kuin nuo tähdet nyt loistavat.
Toit valoa elämäni
pimeimpiinkin hetkiin.
Ikävöin valtavasti sinua,
kaikkia niitä yhteisiä hetkiä ja
pitkiä halauksia.
Muistan sinun viattoman hymysi
ja viekkaan katseesi,
kun sait päähäsi jonkin
täysin hullun idean. 

Enää et jaa noita hulluja
ideoitasi minun kanssani,
ehkä sinulla on joku toinen,
joka ymmärtää sinua.
Et enää soita minulle ja
koita puhua järkeä,
kun on minun vuoroni
saada huonoja ideoita.

Liukenen paikalta hiljaa
ja päätän karata pois.
Laitan muutaman viestin,
joissa perun kaikki sovitut tapaamiset
ja huokaan.
On pakko päästä hetkeksi
jonnekin kauas kaikesta.
Jonnekin,
missä ei ole syyttäviä katseita,
julmia ihmisiä,
tenttikirjoja tai
aikatauluja.
Hyppään autoon ja
kuuntelen kuulokkeilla
musiikkia lujempaa,
kuin koskaan ennen.
Sen pienen hetken ymmärrän
teinipoikia, jotka tuhoavat kuulonsa
kuuntelemalla musiikkia liian lujaa.
Musiikki tuo kaiken niin lähelle
siinä pienessä hetkessä.
Minä kuuntelen.
Ja ajan. Ja huudan.
Olen vapaa.
Olen matkalla kotiin. 

Vaikkei aina jaksaisikaan
pysyä kyydissä,
elämän vuoristorata ei
hidasta vauhtiaan.
Pitää luottaa siihen,
että vierustoveri
pitää silloinkin kiinni,
ettei pääse putoamaan.
On ääretöntä onnea ja
kaiken hajottavia vastoinkäymisiä.
Ei ole olemassa sitä
kultaista keskitietä.
Täytyy vain mukautua
ja pitää kiinni.
On annettava itselleen lupa olla
onnellinen, lupa mennä rikki ja
lupa elää täysillä,
nauttia tästä hetkestä.
Seuraavassa hetkessä kaikki voi
olla jo poissa tai
kaikki hyvä kasvaa vielä suuremmaksi.
Elämää ei voi kirjoittaa ennalta,
on turhaa suunnitella liikaa,
vielä turhempaa murehtia etukäteen.
Jos kaikki hajoaa,
sitten korjataan.
Jos päästään maaliin,
 juhlitaan voittoa.
Jos toisen askel horjuu matkalla,
se kannetaan yhdessä loppuun asti.
Kaikki lähtee rakkaudesta,
asiat on tehtävä rakkaudella ja
on rakastettava sitä,
mitä tehdään. 

Kaipaan sitä,
kuinka viattomasti joskus mentiin
ostoksille, juhlimaan ja leffaan.
Viime kerrasta on jo kauan.
En muista nähneeni sinua
aikoihin.
En tiedä missä olet,
mitä sinulle kuuluu.
Kun yritän soittaa,
olet kiireinen ja kaukana.
Mietitkö sinäkin joskus
noita menneitä kauniita hetkiä?
Kun näemme taas,
olemmeko kuin ennenkin,
vai onko kaikki muuttunut?

Pelloilta on jo korjattu pois
kaikki vilja.
Edessä on silti peltoa
silmän kantamattomiin.
Pellot vaihtuvat taivaanrannaksi
ja katoavat.
Onhan siinä tilaa olla
ja hengittää,
vaikka huutaa.
Mutta enää ei ole mitään huudettavaa.
Tuo raitis ilma livahti sisääni ja
vei kaiken pahan hetkeksi mukaansa.
Hämärä hiipii vaivihkaa
peltojen ylle
paljastaen jälleen niin kauniin
tähtitaivaan.
Vaikka palelen jo valmiiksi,
asetun makuulleni tyhjän
ladon lattialle ja
katselen noita hiljalleen kirkastuvia
tähtiä
puuttuvan katon lävitse.
Ja kaikki on niin hyvin.

Linnut ovat jo lähteneet,
tietävät kuinka nopeasti talven
kylmyys saapuu.
Ne menevät jonnekin lämpimään talveksi,
jonnekin, missä aurinko ei laske koskaan.
Voisin lähteä niin kuin ne,
mutten uskalla.
Ei minulla ole rohkeutta jättää kaikkea
ja kadota edes puoleksi vuodeksi,
vaikkei minua pidättele täällä mikään.
Ja silti tiedän,
kuinka voin olla
vapaa lähtemättä mihinkään.
Vapaus on pitkälti itsestä kiinni.

Etsin yöpöydän laatikosta päiväkirjani
ja selaan menneitä päiviä.
Muistan elävästi nuo kaikki tunteet,
ilon, tuskan,
onnen ja surun hetket.
Sivuilta heijastuu niin paljon
erilaisia tunnetiloja ja muistoja.
Voin haistaa menneiden kesäöiden
tuoksun ja tuntea viileän veden
kasvoillani.
Selaan nuo lukuisat tarinat ja
kirjoitan niitä lisää.
Kirjoitan niin kauan,
kuin olen.
Tiedän, että kynä pysyy kädessäni
loputtomiin ja vielä senkin jälkeen.
Olipa elämässä asiat hyvin,
tai huonommin kuin koskaan,
kirjoitan siitä.
Hajotan itseni kirjaimiksi paperille ja
rakennan noista kirjaimista
aina jotakin vähän ehjempää ja
kauniinpaa.
Olen nähnyt,
kuinka ihmisiä hajotetaan muutamalla
sanalla,
mutta tiedän myös,
kuinka toisen huono päivä pelastetaan
yhdelläkin kauniilla lauseella:
''Sinä olet kaunis.''
''Rakastan sinua!''
''Olet ihana aarre.''
''Sinä olet minulle tärkeä.''

"Pieni ihminen rukoilee, ehkä kuulee vastauksen:
''Avaan sun silmäsi ja opetan lentämään, 
ristin sun kätesi ja siunaan elämään."''
-Kls-Vanha kirja♥