Rannalla

Aamuyö on hiljaa vaihtunut 

rauhalliseksi aamuksi. 

Seison yksin laiturilla, 

kun kaikki muut vielä 

nukkuvat rauhaisaa untaan, 

lämpimässä peiton alla. 

On ihan hiljaista, 

järvi on vaiti ja  

usva karkaa hiljalleen 

auringon tieltä. 

Katselen usvan tanssivaa liikettä 

ja hymyilen. 

Valtavan hienoja hetkiä, 

huikeita ihmisiä ympärillä

muutaman päivän ajan. 

Sain jälleen vahvistuksen siihen, 

että olen oikeassa koulussa, 

oikealla alalla. 

Haluan olla se, 

joka seisoo tällaisella laiturilla 

vielä vuosienkin päästä ja 

kiittää Luojaansa siitä hetkestä ja 

ihanista nuorista.

Tartun sinun käteesi ja kerron, 

että sinä olet se,  

jolle uskaltaisin sanoa, 

kuka minä olen, 

millaisena näen maailman 

ja mihin minä uskon. 

Katson sinua silmiin ja 

hymyilen. 

Yritän kai kertoa, 

että olet minulle valtavan tärkeä.
Ehkä sinä ymmärrät sen,
vaikken osaakaan sanoa sitä
ääneen. 

Muistan vieläkin hetken, 

jolloin sanoin sen asian 

ensimmäistä kertaa ääneen. 

Vaikka se silloin tuntui niin 

väärältä ja vaikealta, 

ilman sitä lausetta 

en olisi nyt tässä ja

hymyilisi miettiessäni noita 

menneitä hetkiä.
Ja lausun jälleen nuo
samat sanat...

"Minä uskon Jumalaan,
Isään, Kaikkivaltiaaseen.."

Anna minun painaa
vielä kerran
pääni sinun syliisi ja
nukahtaa.
Olla hetki siinä,
ihan hiljaa ja
hengittää.
Anna minun päästää irti,
pudota alas sieltä korkealta,
sinun syliisi.
Otathan vielä kiinni,
kun matkallani horjun?
Olethan siinä,
kun en enää jaksa vaeltaa yksin?
Halaathan lujasti silloin,
kun lopulta paljastan
sinulle kyyneleeni?

Katselen kuvajaista vedessä
ja huokaan kiitollisena.
Vieläkin tässä.
Niin paljon pidemmällä,
kuin koskaan oli tarkoitus.
Asetun makaamaan laiturille
ja katselen heijastusta.
Muutama kyynel vierähtää
poskeltani rikkoen veden pinnan.
Kuva hajoaa palasiksi,
jotta tilalle voisi tulla jotakin
kauniimpaa.
Suljen silmäni ja tunnen,
kuinka auringon ensisäteet
luovat pienen lämmön selkääni.
Avatessani silmäni,
kuva vedenpinnassa on vaihtunut.
Näen sieltä väsyneet,
mutta äärettömän onnelliset kasvot.

Kaupunki uinuu rauhaisaa unta,
kun kuljen pitkin pimeitä katuja.
Viimeisetkin valot sammuvat
ikkunoiden takana.
Muistan hetket,
jolloin vaelsin ja vaelsin,
haluten vain pois.
Enää tuo tunne ei ole läsnä,
siitä on jäljellä vain haalea
muisto toivottomuudesta
ja kivusta.
Tuo kipu vaimeni vuosien myötä,
opetti elämästä paljon,
vaikkei sitä silloin olisi uskonut.
Kaikki se,
mikä tuotti joskus suurinta tuskaa ja
epätoivoa,
on nyt vain pieninä palasina
muistoissani.
Kävelen kohti kotia,
eikä minulla ole enää
kiire mihinkään.
Voin vaeltaa rauhassa eteenpäin,
pelkäämättä enää pimeyttä.

Sinä palaat sanoissasi
vuosia taaksepäin ja
lausut viimein ne sanat,
mitä silloin joskus odotin.
Monta vuotta jaksoin vartoa
ja lopulta unodin.
Nyt pitkien vuosien jälkeen
lausuit ne muistot ääneen
ja rikoit sen jo niin
paksuksi kasvaneen kuoren.
Voi, miksi et tehnyt sitä silloin,
kun oli sen aika,
miksi et ottanut kädestä kiinni
ja luvannut,
ettet sinäkin katoaisi?
Sillä sitä minä eniten pelkäsin
vuosien ajan.

Aamuisin silmiä avatessa
vieläkin on toivo siitä,
ettei enää olisi kipua.
Ettei tarvitsisi miettiä,
kuinka tästä päivästä selvitään.
Lääkärit varoittavat
henkisestä taakasta.
Ymmärrän sen kyllä,
kun väsymys voittaa jo
ennen iltapäivää.
Tämä ennen niin uneton
ihminen nukkuisi nykyään
vuorokausia putkeen.
Ettei tarvitsisi
taistella portaiden kanssa,
miettiä kestääkö jalat
ajaa autoa kouluun saakka,
tai pysyykö kynä kädessä
tentin ajan.
Mutta ehkä joku vielä keksii ratkaisun,
jotakin,
mikä poistaisi kivun tai
pitäisi nivelet paikoillaan
tavallisissa arjen askareissa.
Vaikka välillä iskee
täydellinen toivottomuus,
jaksan silti vielä uskoa
ja toivoa.

Tahdon olla ihmisille
se vierelläkulkija,
joka minullakin joskus oli.
Tahdon rukoilla puolesta
ja saada toisen jatkamaan,
hymyilemään ja
näkemään itsensä kauniina.
Haluan olla hyvä ihminen,
mutta silti aina niin keskeneräinen.