Kuvajaisia

Suurin osa kuvista on vanhoja, 
ihan vain koska hajotin puhelimeni, 
jossa oli tähän tarkoitetut kuvat....

7/15

Otan kynän käteeni ja pyörittelen sitä.
Viime kerrasta on niin
valtavan kauan aikaa.
En ole kirjoittanut aikoihin.
Osaanko enää,
pystynkö vielä rakentamaan
linnoja kirjaimista tai
tuhoamaan kaiken maailman pahuuden
vain muutamalla lauseella?
Muotoilen tyhjälle sivulle
muutaman kirjaimen ja muistan
jälleen,
kuinka valtavan kaunista se onkaan.

Niin pieni hetki vain 

ja sydän räjähtää kappaleiksi. 

Kaikki ne tunteet ja ajatukset, 

sekaisin toisiinsa kietoutuneina,
sylikkäin hämärässä. 

Mistään ei saa kiinni ja mikään 

ei tunnu miltään.

Tai oikeastaan kaikki 

tuntuu niin paljon, 

ettei sitä voi edes kuiskata ääneen niin,
etteikö se rikkoisi kaikkea
pieniksi palasiksi.

26.3.16

''Paina taas kaasu pohjaan, 
anna elämän mennä. 
Huuda sun äänihuulet 
rikki ja poikki! 
Olen onnellinen, mitä sä luulit?''
-Nuori ja kaunis-

25.12.15

On niin helppoa antautua
ja päästää irti kaikesta,
mutta ei meitä ole luotu
luovuttamaan.
Meihin on istutettu soturin sydän
ja taistelijan tahto.
Meille on annettu tehtävä.
Kukin täyttäköön sen tavalla,
joka on itselle sopiva.
Tyyli on vapaa,
mutta pakollinen.
Rakasta lähimmäistäsi, 
rakasta itseäsi ja 
ennen kaikkea 
rakasta Jumalaa 
koko sydämestäsi, 
koko sielustasi ja 
koko voimallasi. 

12.9.15

Minulla on lämmin ja
joustava sydän,
joka kestää paljon.
Se kestää vääriä sanoja ja
epäoikeudenmukaisia tekoja.
Mutta se,
mistä se menee rikki,
on kylmä poissaolo ja
ympäriltä hiljaa katoavat ihmiset.

8.8.16

Enää en voi käsittää,
kuinka koskaan jaksoin
lukemattomia unettomia öitä,
kaikkia niitä pimeitä hetkiä.
Nyt voisin nukkua
vuorokausia putkeen,
muttei tämä vain toimi niin.
On jaksettava tehdä asioita.
Elää ja touhuta.
Päivät kuluvat sumussa, vaikka
toisinaan jostakin jaksaa innostua,
niin pian jo väsymys vetää mukanaan.
Välillä parhaita ystäviä ovat
pimeä huone ja lämmin peitto,
mutta silti sydämessäni tiedän,
ettei se toimi kovin kauan.
Lopulta kuitenkin kaipaan
ympärilleni nauravia
ihmisiä,
jotka halaavat silloin,
kun sitä eniten tarvitsee.
Ja lopulta aina muistan,
että juuri nuo asiat tuovat sen voiman,
jonka avulla jaksaa ihan mitä vain.

23.10.15

Seison reunalla ja katselen
allani kuohuvaa koskea.
Se näyttää kylmältä,
arvaamattomalta ja synkältä.
Tiedän, että jos nyt tippuisin,
tuo musta vesi nielaisisi minut kokonaisena,
enkä voisi sen voimalle mitään.
Niin pieni tönäisy riittäisi
pudottamaan minut tuohon upottavaan
pimeyteen.
Uskallan silti seistä
aivan reunalla,
sillä ne ihmiset,
jotka voisivat minut pudottaa,
eivät kuulu enää elämääni.
Sen sijaan ympärilläni on ihmisiä,
jotka nostaisivat minut jälleen ylös,
vaikka putoaisinkin.
Kaikessa vaarallisuudessaan
koski on niin kaunis,
tyyni ja rauhallinen.
Tuijottelen hetken aikaa
tähtiä merenpohjassa,
sydänkuvioita vaahtopäissä
ja kuvajaista pinnassa.
Tiedän, tänään kaikki on hyvin.
Tuo vesi heijastaa kuvani,
enää en ole pelkkää satua.
Olen olemassa taas.

''Katsoin tyyntä veden pintaa,
mietin kuvajaisen hintaa.
Kasvot kauniit onnistuneet,
tuudittivat toiveuneen. 
Ajan myötä kuva haihtui,
toisenlaiseksi se vaihtui. 
Epätoivon valtaan vajosin,
palasiksi raukka hajosin.
Missä oonkaan vie mut aina 
Sinua katsomaan.
Ristisi mun mieleen paina,
siinä mä kaiken saan.''
-Sinua katsomaan-

31.5.15

Automatka on pitkä ja
vaikka silmäni ovat
valumaisillaan kiinni,
matka loppuu silti kesken.
Huomaamattani olen ajanut
koko matkan alle rajoitusten,
antanut itseni uppoutua
musiikin kiireettömyyteen.
Niin paljon muistoja vanhoille
cd-levyille tallennettuna.
Laulan mukana enkä jaksa muistaa,
etten osaa.
Ei sillä ole merkitystä enää.
''Eikä meistä jää mitään, aikojen päästä. 
Muista ei kukaan, mihin päädyttiin. 
Mutta jossakin tuolla, paikkamme on 
ja jos niin ei käy, 
me olemme hengissä nyt.''
-Juha Tapio-Kanssasi sun

9.8.16

Ulkoisesti kaikki on jo valmista,
kaikki hommat hoidettu,
mutta sisäinen työ on vasta alussa.
Pitäisi löytää itsevarmuus ja innostus,
pelon tilalle rohkeutta ja
apeuden tilalle kantavaa uskoa.
Ennen kuin voi alkaa kunnolla taas opiskella,
on jaksettava kantaa oma painonsa ja
kestettävä keskeneräisyytensä.
Ei meistä kukaan ole valmis,
eikä meistä valmista saa,
mutta jos puolitiehen pääsisi,
niin silloin voisi olla jo voittaja.

Tuijottelen peilistä heijastuvaa
korutonta kuvaa ja hymähdän.
Rajaan silmäni kullalla ja
sipaisen puuteria poskille.
En siksi, että näyttäisin paremmalta,
vaan ihan vain koska se ei
enää ole pakollista.
Enää ei tarvitse pukeutua naamioon,
kun astuu ovesta ulos.
Enää en rakenna itsetuntoani
tummilla rajauksilla tai
räikeillä huulilla.
Se on ihanaa vaihtelua,
kauniiden asioiden korostamista,
mutta enää se ei ole ehto sille,
että voin poistua kotoa.
Hymyilen peilikuvalle ja
hipaisen ristiä kaulassani
samalla, kun luettelen hiljaa
ulkomuistista erään minulle
rakkaan psalmin sanoja.
Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, 
äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,
minä tiedän sen. 
Minä olen saanut hahmoni 
näkymättömissä, 
muotoni kuin syvällä maan alla, 
mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. 
Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, 
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.
Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi,
Jumala,
kuinka valtava onkaan niiden määrä!
Jos yritän niitä laskea, 
niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. 
Minä lopetan, mutta tiedän: 
Sinä olet kanssani.

-Ps.139:13-18

27.3.15

Lopulta kuitenkin,
odotan koulun alkua.
Siitähän olen jo kauan haaveillut.
Onnistuin pääsykokeissa ja
sain sen,
mihin niin kovasti pyrin.
Olen kiitollinen ja onnellinen,
vaikka tuleva niin kovasti pelottaakin.
Mutta vielä on myös hyvin aikaa
nauttia kesästä,
ennen koulun alkua.
Tämä kesä on ollut kasvattava.
Odotin, että tämä kesä muuttaisi jotakin.
Ja vasta nyt ymmärrän katsoessani
taaksepäin,
että niinhän kävikin.
Uusi koti, uusi kaupunki,
töitä, kesäopintoja ja lomaa.
Onnistumisia, pettymyksiä,
valtavia haasteita ja niistä selviytymistä.
Niin paljon pieniä asioita,
jotka eivät koskaan unohdu.
Niin paljon pieniä,
kauniita hetkiä.
Ja niitä tulee vielä lisää ja
myös silloin,
kun syksy on jo pitkällä
ja viiltävä sade piiskaa ikkunaa,
niin voin lukea tenttiin lämpimässä
viltin alla
kynttilöiden palaessa.
Suurimmat pienet onnen hetket
ovat aika pitkälti itsestä kiinni.
Katsotko asioista huonoja puolia,
vai näetkö ne pienet arjen ihmeet?
Usein niissä kaikkein pienimmissä
ja turhimmissakin asioissa on piilossa
elämän kantavin voimavara,
Onnellisuus.

8.8.16

Hyvää loppukesää,
olkaa onnellisia♥