Hetkiä hiljaisuudessa

''Elämän näen pientareelle piirtyvän;
Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran!
Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän:
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran.
Vaikka vaellus on vaivaista,
minä vielä jaksan toivoa;
olen kahden maan kansalainen.''
Piia Viitanen-Kahden maan kansalainen

Kuuntelen hiljaisuuden 

kaunista laulua. 

Suljen silmäni ja hengitän 

raikasta maalaisilmaa. 

Viime kerrasta on niin kauan, 

kun olin täällä,
keskellä ei mitään. 

Olen niin pieni, 

kun seison keskellä lakeuksia, 

joka puolella on vain peltoja 

silmän kantamattomiin. 

On niin kovin kevyt olla siinä. 

Ei ole muuta kuin tämä pieni hetki, 

joka lopulta haihtuu pois. 

Mutta tästä hetkestä syntyy muisto, 

joka tulee kantamaan vielä 

talven pimeinä päivinä. 

Silloin voin muistaa kellastuneen viljan, 

tuulen rauhallisen huminan.

Makaan sohvalla ja kuulen kaukaisesti,
kuinka televisiossa pelataan tennistä.
Yritän keskittyä hengittämään,
mutta kipu viiltää liian lujaa.
Sikiöasennossani tuijotan ylläni olevaa
valkoista kattoa,
mutten näe enää mitään selvästi.
Tunnen puhelimen lepäävän
oikeassa kädessäni.
Haluaisin soittaa jollekin,
kuulla kenen tahansa äänen.
Muttei minulla ole voimaa
nostaa sitä.
Rukoilen hiljaa ääneen niin kauan,
että lopulta kaikki vain katoaa.
Ja tilalla on ihana, pehmeä ja kivuton
tyhjyys.
Ja muutaman tunnin jälkeen
kaikki on taas hyvin.

''Kipu sammumaton,
kerran päättyvä on.
Pidä minusta kiinni,
kunnes kasvosi nään.''

Kirjoitan ylös asioita, 

listoja tavoitteista, 

suunnitelmista ja toiveista. 

Minun täytyy saada ne paperille, 

jotta niistä tulisi vähän todellisempia. 

Katselen kalenterini sivuja 

täyttäviä luetteloita 

ja huokaan, 

miksei vain voisi luottaa siihen, 

ettei mikään mene kuitenkaan suunnitellusti, 

miksi siis suunnittelen? 

Pitää olla minuuttiaikataulu 

ja varasuunnitelman varasuunnitelma. 

Kai se tuo jonkinlaista mielenrauhaa
ja tunteen turvallisuudesta,
että jokin asia on hallinnassa. 

Se vain vie niin paljon voimia ja aikaa. 

Ehkä vielä joskus opin 

suunnittelemattomuuden ihanuuden. 

Tiedän jo mitä se on, 

mutta se tuntuu mahdottomalta, 

kun uusi koulu ja lukukausi lähestyvät.

Tuijotat minua palavilla silmilläsi.
Jos katse voisi tappaa,
olisin jo kuollut.
Odotat merkkiä pelosta,
mutten anna sitä.
Käännän katseeni lehteen,
vaikken edes esitä lukevani sitä.
Tunnen kyllä tuijotuksesi,
mutten lähde tähän leikkiin mukaan.
Kunpa saisin sinut ymmärtämään,
etten aio vihata sinua,
vaikka teet kaikkesi sen eteen.
Sillä tiedän,
mikä olet pohjimmiltasi,
sinulla on puhdas,
kaunis ja lämmin sydän.
Sinä olet suuri, arvokas ihme.

Tartu kiinni kädestäni,
ennen kuin käännän selkäni ja kävelen pois.
Olen ehkä eksynyt,
mutta haluan tulla löydetyksi.
Voisitko sinä viedä minut takaisin kotiin,
halata kun tärisen kylmästä ja
pakottaa minut teelle vielä silloin,
kun olen jo lähdössä?
Voisitko olla se ihana ystävä ja enkeli,
se, joka halaa silloin,
kun hymyni ei ole aitoa?
Voisitko sinä olla se,
joka näkee minut sellaisena kuin olen,
ja rakastaa kaikesta huolimatta?

''Entä jos kaikuisi kuuroihinkin korviin
kysymys kaikkiin vastauksiin;
Onko Valo voitolla?''

 

Kirjoitan tekstiä koneen
tyhjälle näytölle.
Sanat eivät sovi toisiinsa ja
raamatunkohta ei sovi aiheeseen.
Joskus se on helppoa,
mutta juuri nyt
tämä ei vain toimi.
Keitän kahvia ja tuijotan
puolityhjää paperia ruudulla.
Paiskaan läppärin kiinni ja
otan kynän käteeni.
Löydän jostakin rypistyneen paperilapun
ja alan täyttää sitä musteella.
Ja ne sanat sopivat toisiinsa,
kieli on kaunista.
Hymyilen.
Joskus irti päästäminen tuottaa
parhaimman tuloksen.

Takana on jo lukemattomia kilometrejä,
mutta edessä vielä enemmän.
Katselen levähdyspaikkoja ja jokaisen kohdalla
ajattelen pysähtyväni seuraavalle.
Silti tiedän, että jos pysähtyisin,
en ehkä jaksaisi enää perille asti.
Vaihdan vaihteita mekaanisesti
ja huokailen rukouksiani.
Muistan ulkoa jokaisen mutkan
ja tiedän nopeusrajoitukset.
Olisi niin kevyt ajaa kohti
kaunista, laskevaa aurinkoa,
jos vain jokainen liike ei sattuisi.
Haluaisin vain huutaa sen kaiken pois.
Mutta kipu vie mukanaan ja olen
jälleen valmis mihin vain,
saadakseni sen helpottamaan.
Lopulta kuitenkin päätän pysähtyä,
ajan pitkin pientä metsätietä ja
päädyn kauniille rannalle.
Muutama nainen uiskentelee rannan lähettyvillä
ja keskustelee jostakin heille tärkeästä.
He nauravat niin,
että se kaikuu vettä pitkin voimakkaasti.
Minuakin alkaa hymyilyttää
ja kaadan vielä toisen kupin
höyryävän kuumaa kahvia termarista
ja jään katselemaan naisten iloa.
Palatessani autolle,
huomaan kivun olevan hieman
helpommin hengitettävää.

 ''Muistin sinut tänään yllättäen, 
ja sinut taas edessäni näin. 
Missä mahdat mennä nyt, 
missä vuotesi viettänyt...?
Sanasi jäivät vaivaamaan, 
en tainnut osata odottaa 
jotain niin syvälle sattuvaa;
Entä jos Kuningas palaakin huomenna,
onko vielä maailma valmiina? 
Voiko katsoa silmiin, 
vai vaipuuko kyyneliin?''
 Kls-Kuningas palaa

Onnellisuus on tunne,

joka on helppo saavuttaa, 

mutta se myös haihtuu niin kovin helposti 

pois.

Se on kiinni pienistä asioista ja 

ajattelutavasta. 

Onnelliseksi voi tulla niin pienistä asioista. 

Kun osaa olla kiitollinen 

arjen pienistä ihmeistä, 

on helppo olla onnellinen. 

Kuppi kahvia aamulla ja 

jalkoja lämmittävät kauniit villasukat 

voivat tehdä pienen ihmisen 

valtavan onnelliseksi. 

Se, kun joskus onnistuu 

pelottavissa haasteissa ja 

osaa nauraa virheilleen, 

aiheuttaa väistämättäkin 

ankaran onnellisuuspuuskan, 

joka kantaa pitkälle. 

Onnellisuus ei tarkoita sitä, 

että kaikki on hyvin, 

vaan että osaa nähdä pimeydenkin keskellä 

kauneuden, 

auringonsäteet mustien pilvien takana.