Juuret ja siivet

Kolme vuotta sitten olin se itseltään ja 

maailmalta eksynyt ihminen, 

josta ei pitänyt tulla mitään. 

Minulla oli uskoni, 

mutta kovin se oli hutera ja horjuva. 

Rukous oli tuttua, 

mutta kirkot kiersin kaukaa. 

Siellä ne ihmiset käännyttävät toisiaan 

ja syövät leipää, 

jota kutsuvat Jeesuksen ruumiiksi. 

Ei sinne uskalla mennä. 

Niin minä kovasti ajattelin. 

Päädyin kuitenkin seurakunnan 

nuorisotilalle ja kieltämättä, 

olihan se viihtyisä paikka. 

Hartauksiakin siellä pidettiin, 

mutta itse istuin mieluummin ulkona 

sillankaiteella syljeskelemässä. 

Enhän minä tuollaiseen lähtisi, 

katsoisivat kuitenkin pahasti ja 

käännyttäisivät vielä ovelta takaisin. 

Kyllähän ulkona kylmä tuli ja 

kovasti hartaushetket kiinnostivatkin, 

mitä ne siellä oikein tekevät. 

Puhuvat kai jotain Jeesus-juttuja. 

Monta viikkoa keräsin rohkeutta, 

mutta olihan se nyt nähtävä. 

Pelotti ihan tosissaan. 

Jostain löytyi se rohkeus jäädä yksin vieraiden 

ihmisten keskelle, 

kun ainoat tutut ihmiset kävelivät ulos 

syysmyrskyn keskelle hartauden ajaksi.

Istuin punaisella tuolilla, 

joka oli kieltämättä hieman liiankin mukava, 

siinä olisi voinut vaikka nukahtaa. 

Pälyilin ympärilleni, 

muttei kenenkään katseessa näkynyt 

tuomitsevaa ivaa tai 

pahantahtoisuutta. 

Minulle annettiin punainen laulukirja 

ja selailin biisejä läpi, 

mutta ainoa tuttu oli 

Juha Tapion Väsyneet maan. 

Sitä olin usein yön pimeinä tunteina kuunnellut, 

kun uni ei tullut ja kaikki pelotti. 

Mutteihan sellaista olisi ääneen voinut sanoa, 

pitäisivät vielä heikkona. 

Ei saanut näyttää, mitä oikeasti on. 

Oli oltava kylmä ja kova, silti hymyilevä ja liiankin kiltti. 

Piti näyttää kiltiltä ja siinä sivussa kapinoida, 

kyllähän se otti voimille. 

Hartaushetkessä laulettiin laulu, 

joka todella satutti. 

''Tunnen kaiken kaatuvan päälleni, 

sorrun taakkani alle, 

mä jaksa en. 

Uupunut oon. 
Kukaan ei ymmärrä, 
vapisen, pelkään. 
Tuntuu, kuin matkani kesken jäis, 
kuulla saan:

Älä pelkää, Hän vierelläs seisoo 

ja kannattaa. 

Älä pelkää, ei pimeyden voimat sua 
valtaan saa. 
Älä pelkää, Hänen armonsa 
lopu ei milloinkaan. 
Älä pelkää, Hän kanssasi kulkee 
ja johdattaa.''
(Pienet ihmeet- Älä pelkää)

Jos olisin osannut ja uskaltanut, 

olisin varmasti itkenyt. 

Muttenhan ollut vuosiin antanut 

kenenkään nähdä kyyneleitäni. 

Samaan aikaan olisin halunnut
juosta pois ja huutaa, 

mutta olin kuin naulittuna
tuohon pehmeään nojatuoliin. 

Se sietämätön tunne sillä hetkellä
oli turvallisuus, 

kuin olisin ollut taas pieni tyttö isän sylissä. 

Jokin hartauden ja laulujen sanoissa kosketti. 

Lopussa tehtiin jonkinlainen piiri, 

jossa ristimme kätemme ja 

lausuimme Herran siunauksen. 

Jostakin olin sen joskus oppinut, 

mutten uskaltanut sitä silti ääneen sanoa. 

Tuon hetken jälkeen oloni oli kummallinen, 

hymyilytti ja ällötti samaan aikaan. 

Mitä nyt voi kuvitella miltä tuntuu 

tuntea jotakin, 

kun on niin kauan elänyt tyhjyyden 

ja tuskan keskellä. 

Tuon illan jälkeen uskaltauduin hartauksiin jatkossakin, 

lopulta siitä tuli asia, 

joka sai maanantaisin jatkamaan taistelua, 

piti saada kuulla vähän lisää tuosta tyypistä, 

jota ne Jeesukseksi kutsuivat. 

Tuntui hyvältä olla osana jotakin, 

eikä kukaan katsonut pahasti tai tuominnut. 

Joku tuli silloin tällöin juttelemaankin.  

Viikonloppujen jälkeen arkena oli jotakin, 

jota odottaa, oli syy jatkaa. 

Viikonloppuna saatu voima alkoi 

hiljalleen kantaa minua. 

Jonakin iltana pujotin kaulaani ristin, 

minusta tuntui heti että teen jotakin pahaa. 

Mutta risti lämmitti minua niin, 

etten halunnut enää riisua sitä. 

Siinä se roikkui päivästä toiseen, 

vaikka se tuntuikin jotenkin pelottavalta 

ja kielletyltä. 

Koulun jälkeen marssin kirjakauppaan 

ja ostin raamatun. 

Koskaan en ollut kyseistä kirjaa omistanut, 

joskus olin kirjastossa lukenut sellaista kaikilta salaa. 

Enhän minä ollut mikään uskovainen, 

kun kirkkoonkaan en kuulunut. 

Katselin raamatun kauniita kansia ja 

lausuin hiljaa takakannessa olevan tekstin 

''Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
Hän vie minut vihreille niityille,
hän johtaa minut vetten ääreen,

siellä saan levätä.''
Aloin iltaisin lukea tuota

mystistä kirjaa. 

Aloitin psalmeista ja siitä 

jatkoin eteenpäin. 

Löysin myös gospelmusiikin, 

joka kosketti syvältä. 

Risti pysyi kaulassa 

ja raamattu kulki laukussa. 

Päivä päivältä, hiljalleen

pelko hälveni.

Noista pelottavista jeesustelijoista
tuli perhe.

Päädyin puolivahingossa,
salaisen haaveeni lausuttuani, 

töihin tuolle nuortentilalle. 

Minä, joka pelkäsin nuoria ihmisiä, 

kuin ruttoa, 

halusin yhtäkkiä työskennellä 

heidän kanssaan. 

Ensimmäiset viikot vietin 

melko tiiviisti keittiön puolella, 

mutta kiinnostus vei voiton 

ja aloin kohdata ihmisiä enemmän. 

Sain kuulla uskomattomia tarinoita, 

näin edessäni aitoja ihmisiä. 

Jokaisen nuortenillan jälkeen lausuin 

rukoksessani syvimmän kiitokseni. 

Tuosta nuortentilasta, Wanhasta 

tuli minulle koti.  

Siellä todella ymmärsin mitä koti 

tarkoittaa.
Lopulta kävin myös
aikuisrippikoulun ja
sain kasteen,
minut liitettiin tuohon perheeseen.
Aloin kulkea kohti tuota suurinta
unelmaa,
nuorisotyötä.
Opiskelin vuoden
nuoriso-ja vapaa-ajanohjaajaksi,
mutta kaipasin siihen jotakin lisää.
Nyt aloitan yhteisöpedagogiksi opiskelun,
johon kuuluu myös
teologiset opinnot.
Wanhalla syttyi aikoinaan tuo
pieni ja hauras unelma,
mutta ehkä nyt se on saanut
rauhassa kasvaa niin suureksi,
että se voisi vihdoin toteutua.
Ainakin lähden tavoittelemaan sitä.
Wanhalla on ajan saatossa
itketty ja naurettu,
huudettu ja kuiskattu.
On pyörrytty ja noustu
kerta toisensa jälkeen.
On epäilty, uskottu ja
ihastuttu.
Sieltä löytyi ammatillisuus
ja siellä kuorittiin myös
turha osa siitä pois.
Sinne kasvatin juureni,
sain hyvät eväät elämään.
Wanhalla sain kasvattaa

siipiäni vahvemmiksi,
jotta ne kantaisivat loppuelämän.
Ilman tuota paikkaa ja sen ihmisiä,
en olisi tällä tiellä nyt.
Takana on lukemattomia
hienoja kohtaamisia,
hartauksia ja
syvällisiä kahvihetkiä.
Olen itse saanut tuosta paikasta
niin paljon voimaa ja
hyvää elämääni.
Toivon, että jonakin päivänä
voin rakentaa työni vakituisesti
tuollaiseen paikkaan ja
jakaa kaikkea tuota hyvää ja ihanaa
eteenpäin.
Olen niin kiitollinen.♥

Tästä päivästä se kaikki alkoi,
ensimmäinen aidosti onnellinen päivä
erään nuortenillan jälkeen♥

''Tyttö mustassa mekossaan,
puhuu hymyillen kuolemasta,
vaikka on lapsi vasta.
Hei, kuka voisi sinut pelastaa?
Kuka saisi tuskan kuolemaan?
Ei sellaista humalaa olekaan,
joka saisi sielun nauramaan.''
Kls-Tyttö♥

''Kasvata siivet selkääsi,
sinä voit olla enkeli,
nostaa syliin jäätyneen,
lentää kesään ikuiseen.
Kasvata siivet selkääsi,
sinä voit olla enkeli.
Johtaa kotiin eksyneen,
lentää kesään ikuiseen!''
Kls-Ilo

Olkaa onnellisia ja rakastakaa
itseänne ja toisianne♥