Kaikki se pelko ja jännitys
taittui lopulta iloon
ja kiitollisuuteen.
Viimeisenä iltana oli
valtavan kauniita hetkiä.
Tämäkin kovakuorinen tyttö
on viime aikoina oppinut itkemään
ilman turhaa häpeää ja syyllisyyttä.
Kyllähän maailmaan kyyneleitä mahtuu.
Itkeminen puhdistaa ja
antaa tilaa uudelle.
Vihdoin on luvallista todella
tuntea.
Hienoja päiviä ja hienoja tunteita
takana viikon ajalta.
Onnistumiskokemuksia, epätoivoa
ja kaikkea niiden väliltä.
On ollut niin paljon hyvää ja
kaunista
ja niin paljon pelkoa ja ahdistusta.
Mutta ennen kaikkea,
niin paljon elämää
ja rakkautta.
Muutaman sanan jälkeen,
suuresta taistelusta huolimatta,
kyyneleet lipsahtavat jälleen vapaiksi
ja valuvat poskille.
Hartauden sanat koskettavat
tavallista enemmän.
Jokin liikahtaa sisälläni ja
hetkessä ymmärrän
vanhempien ikävän lastensa luo
ja nuorten ikävän ystävien pariin.
Ymmärrän, että minunkin on
pian päästävä käymään
jälleen kotona
perheeni luona.
Hetkittäin sitä haluaisi
kadota toviksi jonnekin.
Mutta enää ei kukaan kaipaisi
niin paljon, että lähtisi
etsimään.
Enää ei kukaan leikkisi
kanssani piilosta,
ei laskisi kymmeneen ja
tulisi luokseni esittäen
yllättynyttä.
Kukaan ei edes huomaisi.
Silti minä odotan piilossani,
että joku tulisi ja
kantaisi sylissään
takaisin kotiin.
Pääsykokeissa on tiivis tunnelma
ja tiukka aikataulu.
Kysymyksiä toisensa jälkeen
ja haastatteluita pienissä huoneissa.
Ihmiset hymyilevät hermostuneesti,
niin kai minäkin.
Rukoilen voimaa ja rohkeutta
olla oma itseni ja silti
ammatillinen ja vakuuttava.
Luettelen vahvuuksiani ja
heikkouksiani,
perustelen jokaisen
vuorollaan.
Pienen tauon aikana
hypistelen rukoushelmiä,
suoristan kaulukseni,
ja punaan huuleni.
Edeltävän yön jäljet näkyvät
väistämättä silmieni alla,
mutta silti silmäni hymyilevät.
Loppupäivä menee paremmin.
Ainakin niin hyvin,
että voin sanoa tehneeni parhaani.
Ja sen on riitettävä.
Parempaan en pystyisi
olematta jotakin valheellista.
En enää halua olla se
kaunis kiiltokuva,
vaan lämmin ja aito
ihminen.
Kulunut viikko on ollut huikea.
Ensimmäinen rippileiri on
onnistuneesti
takana ja
olen saanut tutustua moneen
uskomattoman ihanaan ihmiseen.
Viikon aikana olen oppinut
todella paljon uutta
nuorisotyöstä, muista ihmisistä
ja etenkin itsestäni ja
sydämestäni.
Tiedän, ettei leirityö
ehkä ole se haaveiden työmuoto,
mutta seurakunnan nuorisotyö
on alue, josta tahdon löytää
oman paikkani.
Haluan jakaa ympärilleni
sitä suurinta rakkautta
ja ennen kaikkea toivoa.
Nyt on pieni hetki
vapaata ja aika
levähtää.
Nyt on aika
hypätä jälleen auton rattiin
ja nauttia elämästä.
Mukavaa alkavaa viikkoa
just sulle..♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Piristä minua kommentilla! (: