''Veitsellä kaiverran
seinillemme maailman,
kirjaimet sun ja mun,
kahden ei-toivotun.
Tartu kii, piirrä tähdet silmiin.
Aamuun päin me ajetaan,
rantoja pitkin,
läpi koko maan.
Ajetaan kovaa,
ollaan ihan hiljaa..''
Kesäyöt poissa kotoa,
vapaana kaikista kahleista.
Kuinka en muistanutkaan
elämän ihanuutta,
sitä tunnetta,
kun ei osaa enää murehtia?
Kaikki on hyvin ja
vierellä on hetken aikaa ihminen,
jota voi oikeasti sanoa rakastavansa.
Arkoja suudelmia ennen
auringonnousua ja
lämpimiä halauksia
yön pimeimpinä hetkinä.
Ei kiirettä minnekään,
hetki jatkuu ikuisuuden.
Siihen haluaisi vain jäädä.
Mutta kunpa vain se olisi
niin yksinkertaista.
Niin suuria tunteita
ilman sanoja ja
ilman osaamista ilmaista niitä.
Joku sanoo minun näyttävän
vihaiselta, kun olen onnellisimmillani.
Toinen huomauttaa surullisuudestani,
vaikka koen olevani rakastettu
ensimmäistä kertaa aikoihin.
Kolmas sanoo minun olevan kylmä
ja tunteeton,
vaikken ole koskaan tuntenut
niin paljon kuin viime aikoina.
En vain ehkä osaa näyttää tunteitani,
muttei se tarkoita,
etten tuntisi.
Osaan kyllä olla ristiriitainen ja
siihenkin on syynsä,
mutta harva sitä tulee koskaan
ymmärtämään.
Ensimmäinen ja viimeinen päivä.
Jonkin alku ja jonkin loppu.
Enemmän kyyneleitä,
kuin koskaan ennen.
Kuinka rakentaisin kodin tänne,
jossa ei tunnu olevan
minulle mitään?
Ei yhtäkään tuttua kasvoa,
ei ketään kysymässä,
mitä minulle kuuluu oikeasti.
Vain naapurissa haukkuva koira
ja ulkona kiljuva lapsilauma.
Entä jos silti jämähdän paikoilleni,
enkä uskallakaan enää lähteä?
Puhelin tärähtää taskussa
ilmoittaen, että
arvioitu kotimatka on
useamman tunnin mittainen.
Sekin tietää sen.
Entä jos ei tästä koskaan
synnykään kotia,
vaikka koitan sitä rakentaa.
Ripustan verhoja ja hajotan
pahvilaatikoita.
Imuroin kolmatta kertaa,
saamatta silti asuntoa puhtaaksi.
Ehkä pitää antaa vain vähän aikaa
itselleen tottua tähän kaikkeen.
Ei saa päästää irti, luovuttaa.
Ei saa vajota epätoivoon.
Pitää olla armollinen itselleen ja
avoin uudelle.
Pitää uskaltaa heittäytyä.
Mittaan kuumeen,
mutten jaksa odottaa mittarin
lopettavan,
se näyttää jo tarpeeksi.
Ihan liikaa.
Mikäpä olisi vapaapäivä
ilman kylmyyttä ja väsymystä?
Tunnolliset työntekijät sairastavat
lomalla,
niinpä niin,
mutta onko sen ihan pakko olla niin
joka kerta?
Tiesin päivän olevan raskas,
mutten koskaan olisi uskonut,
että minusta löytyy niin
paljon kyyneleitä.
Olin kuin pieni lapsi,
joka viedään pois vanhemmiltaan.
Mutta olen aikuinen ja
lähdin suurimmaksi osaksi
omasta tahdostani.
Silti se oli niin valtavan vaikeaa.
Mutta ehkä se oli jonkinlainen
tapa päästää irti,
jotta voisin olla valmis tulevaan.
Olen äärettömän kiitollinen
näistä muutamista viimeisimmistä
vuosista.
Olen oppinut ihan valtavasti uutta,
niin itsestäni, muista,
kuin Jumalastakin.
Matkalla kohti kasvattajan työtä
olen oppinut myös
että jos aikoo kasvattaa toista,
on itse myös suostuttava kasvamaan.
Ja sitä todella on tehty!
Etenkin viimeisin vuosi on
ollut ihan huikea,
niin paljon hyvää ja kaunista.
Niin paljon ihania ihmisiä
ympärillä.
Vaikka kuinka paljon
pahaa tapahtuisi,
vannon, että aina
lopulta on
enemmän hyvää.
Vielä aion palata takaisin kotiin,
mutta ehkä rakentelen
toisen kodin tänne nyt.
Koti on siellä missä sydän on,
se on totta ja
onhan niitä koteja jo muutenkin
aika laajasti ympäri Suomea.
Vielä siis mahtunee yksi lisää.
Kyllä tämä tästä taas,
pikkuhiljaa eteenpäin.
Kohti uusia seikkailuja ja
jännittäviä kokemuksia.
Sitä ennen kuitenkin pari peittoa
päälle ja luvattoman
paljon teetä!♥
Pitäkää huolta itsestänne
ja toisistanne, olette
rakkaita♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Piristä minua kommentilla! (: