Fiiliksiä

Kun astun ovesta sisään, 

tulee heti tunne siitä, että 

olen taas kotona. 

Täällä tuoksuu kodilta, 

kuulostaa kodilta 

ja ennen kaikkea 

tuntuu kodilta. 

On niin hyvä olla hetken aikaa 

ja roikkua hetkessä. 

Vaikka viisarit liikkuvat eteenpäin, 

en jaksa murehtia siitä, 

sillä kaikki on hyvin juuri 
tässä hetkessä. 

 

Tuijottelen hetken veden sameuteen 

ja mietin elämän syvyyttä. 

Kaikkea sitä ihanaa ja kaunista 

ja kaikkea sitä painavaa ja raskasta. 

Muistelen kaikkia niitä kauniita öitä 

tällä samalla laiturilla, 

niitä hetkiä, 

kun mistään ei kuulunut ääntäkään, 

eikä mitään tarvinnut pelätä.
Niitä hetkiä,
jolloin mikän ei olisi
voinut mennä rikki. 

Tyhjät keinut muistuttavat 

minua jostakin 

suuresta tyhjyydestä, 

joka kuitenkin kaiken sen 

valtavan onnen 

ja kovan kuoreni

alla on. 

Vaikkei sitä ehkä kukaan näkisi 

tai tietäisi, niin nämä hetket 

tuovat sen tunteen esiin.

Jos joku nyt seisoisi vieressäni, 

voisi hän nähdä lävitseni sen kaiken, 

mitä kukaan ei ole koskaan nähnyt. 

Jos joku nyt katselisi minua tässä, 

näkisi hän valtavan kaipauksen, 

surun ja muutaman kyyneleen. 

Toisaalta hän voisi nähdä 

kiitollisen, vahvan ja 

lopulta kuitenkin

onnellisen selviytyjän.
Istun hetkeksi keinuun ja
katselen toista keinua,
jossa ei olekaan enää ketään.
Jalkani ovat venähtäneet liian
pitkiksi ja leventynyt lantioni
muistuttaa aikuisuudesta.
En ole lapsi enää,
mutta hetken aikaa muistelen
kaikkia niitä hurjia vauhteja
takapihan keinuissa,
kun keinuttiin myöhään iltaan saakka,
niin että lopulta pyörrytti.
Hylkään keinut ja jään katselemaan,
kuinka niiden vauhti hidastuu
ja lopulta pysähtyy kokonaan.
Päästän irti lapsuudesta,
mutten koskaan
lapsenmielisyydestä.

Tuo vanha, tumma rakennus 

kutsuu aina luokseen. 

Sieltä löytyy rauha ja 

siellä rukous todella kantaa. 

Tuolla kauniissa leipäkappelissa 

on koettu elämäni hienoimpia hetkiä. 

Siellä ei koskaan ole yksin, 

tuossa rakennuksessa olen itse 

päässyt Jumalaa lähemmäksi, 

kuin missään muussa kirkossa. 

Katselen tuota rakennusta läheltä ja 

säikähdän yläpuoleltani kajahtavaa 

voimakasta kahahdusta. 

Ja suuri vaalea kyyhkynen liitää 

kauniisti taivasta kohti. 

Tartun kaulassani roikkuvaan ristiin 

ja hymyilen.

''Laitan matkaan 
toiveen kauneimman. 
Se saa lentää tuulien teitä. 
Pyyntö kantaa yli maailman, 
Anna rauha, varjele meitä!''
-Tuulien teitä-

Järvenpinta on tyyntynyt
ja hämärä laskeutuu hiljalleen.
Jossakin lentää lintu,
mutta se ei päästä ääntäkään.
Se liitää kauniisti taivaanrantaan
ja katoaa lopulta näkymättömiin.
Hengitän raikasta ilmaa ja huokaan.
Riisun kengät vaikka
vapisen kylmästä.
On pakko saada upottaa
jalat hyytävään veteen.
Suljen silmät ja kuvittelen
kuuman kesäpäivän ja
veden ihanan viileyden.

Jalanjälkiä hiekassa.
Matkalla jonnekin ja
silti ei minnekään.
Jäljet alkavat ja ne päättyvät,
mutta matka ei pääty.
Matka jatkuu sittenkin,
kun jalat eivät kanna.
Se jatkuu vielä silloinkin,
kun nuo jäljet ovat jonkun toisen.
Jätän jälkeni tänne,
jotta joku voisi jäljittää minut ja
viedä takaisin kotiin.
Jätän jälkeeni jotakin,
minkä joku voi löytää ja
ajatella,
että minä en ole yksin.

Nämä päivät ovat olleet
täynnä tunteita,
niin valtavia tunnemyrskyjä,
ettei voi edes epäillä omaa
olemassaoloaan.
Tunteet saavat muistamaan,
että olen ihan tavallinen ihminen,
pieni osa jotakin valtavan suurta.
Tunteet kertovat elämästä ja
sen eri vaiheista.
Ne paljastavat sen oikean todellisuuden.
Miltäpä tuntuisikaan olla onnellinen,
jos ei tietäisi,
miltä tuntuu,
kun kaikki ympäriltä
hajoaa.
Vasta, kun hyväksyy kaikki tunteet,
voi hyväksyä itsensä ja
elää elämäänsä oikeasti täysillä.

Niin usein tulee vain juostua eteenpäin,
pysähtymättä tai hengähtämättä.
Mutta kuinka hienoa onkaan
joskus lähteä vain kävelemään
luontoon ja jättää puhelin sisälle.
On sanoinkuvaamattoman ihanaa kävellä,
kun muistaa ottaa kaikki
meille annetut aistit mukaan
ja jättää kaiken muun pois.
Luonnosta löytyy niin paljon kaunista,
kaikkea sellaista,
mitä ei ole tullut huomanneeksikaan
sitten sen jälkeen kun on ollut
alle kouluikäinen.
Lapsena kaikki tuntuu kiinnostavalta
ja kaikkea pitää saada haistaa,
maistaa ja kokeilla.
Mutta jostakin syystä jokin vie
tuon taidon helposti pois
ja tilalle astuu kiire ja velvollisuudet.
Aikuisiällä on ollut hienoa
huomata, kuinka paljon
meillä olisikaan opittavaa lapsilta.
Kuinka harvoin nykyään pääseekään
paikkaan,
jossa saa olla ihan yksin ja hiljaa,
ilman mitään velvoitteita tai aikatauluja.
Ja silti nuo hetket tuntuvat
niiltä tärkeimmiltä.

Ethän sinä katoa mihinkään?
Olet vannonut pysyväsi siinä
ja niinhän oletkin.
Olet paikalla, muttet läsnä.
Minulla on ikävä
kauniita sanojasi ja
veikeää hymyäsi.
On ikävä hetkiä,
jolloin sai antaa kaiken olla
ja vain jutella.
Miksi olet niin etäinen,
jotenkin kaukana,
vaikka seisoisit vieressäni?
Haluaisin vain tietää,
onko kaikki oikeasti hyvin.

Koulu alkaa olla lopuillaan,
viimeinen viikko jäljellä.
Muutama viikko on vierähtänyt ohi,
niin ettei ole juuri koulussa tullut
vietettyä aikaa.
Onhan tuo koulu tärkeä ja rakas paikka,
mutta ehkä nyt on ollut jonkinlainen
tauonpaikka, aika miettiä ja levätä.
Ensi viikon jälkeen tämä ihana
kouluvuosi tulee päätökseen
ja opiskelukaverit, henkilökunta ja
Opiston kauneus jää taakse.
Elämä vie eteenpäin ja se
on ihanaa,
mutta luulen ensi perjantain
olevan silti melko haikea päivä.

Tämä kuva kertoo jotakin niin suurta
viime kesän onnellisuudesta.
Koskaan en enää tee niin paljon
töitä, kuin tuolloin,
mutta tuon saman onnen aion
saavuttaa vielä.
Ja teen sen pian.
Tuo pitkä työyö muutti jotakin
niin pysyvästi,
että vieläkin hymyilyttää.
Nyt tiedän,
että ilman mitään sen kummempaa
syytä,
voi ihminen olla
maailman onnellisin nainen!

Ihanaa viikonloppua
teille kaikille!
Olkaa ihmisiksi ja
rakastakaa toisianne!♥