Seikkailemassa

Luonnon kaunokirjallisuutta♥ 

Hymy rakoilee ja on aika paeta
pieneksi hetkeksi arkea ja hälinää. 

Päätän lähteä sanomaan hyvästit 

paikalle, 

joka tuntui hetken aikaa kodilta. 

Lähden sinne, 

missä on joskus koettu 

suuria seikkailuja.

Kävelen metsässä hiljaa ja 

väistelen lenkkeilijöiden katseita. 

Peitän kyyneleeni aurinkolaseilla, 

ettei kukaan näkisi, 

kuinka heikko olen. 

Että olenkin ihan tavallinen ihminen. 

Ihminen, jolla on säpäleinen sydän 

ja sirpaleinen sielu. 

Istun hetkeksi suuren kiven päälle, 

se on pienempi, 

kuin kolme vuotta sitten. 

Vesi joessa on vähentynyt, 

eikä sen kuohunta enää houkuttele. 

Tiedän auringon paistavan sokaisevasti

jossakin korkealla, 

mutta metsä on niin sankka, 

ettei valo pääse oksien läpi. 

Ja juuri nyt se on hyvä. 

''..ja vesi oli mustaa siellä,
alhaalla, jossakin.''

''Kun taivas oli tumma, 

ei hän nähnyt edes jalkojaan. 

Hän mietti, miltä tuntui 

isku vasten hänen kasvojaan. 

Ja vesi oli mustaa siellä, alhaalla, jossakin,

ääretöntä surunauhaa.

Vaan turvallinen yksinäisyys tarjoaa syliään 

ja leviää jo lämpö yli pimeän ja yli jään. 

Vielä humisevat äänet yllä kiireisen kaupungin,

arjen huojentavaa rauhaa.''

Johanna Kurkela-Kaunis mieli

Muistan, kuinka joskus 

luulin olevani vapaa 

kaltereiden takana. 

Enkä minä silloin tiennyt, 

mitä vapaus edes tarkoittaa. 

Näin kyllä kauneuden, 

mutten voinut koskettaa. 

Katselin hymyileviä ihmisiä, 

mutten voinut itse edes itkeä. 

Kuulin lintujen laulavan, 

mutten ymmärtänyt niiden kieltä. 

En tiennyt paremmasta, 

en uskonut, 

että voisin vielä joskus 

tuntea, tietää ja aistia 

asioita itse. 

Elin sen mukaan, 

kuinka minun käskettiin elää. 

Mutta nyt tiedän, 

mitä vapaus on. 

Se on sitä, 

että kukaan ei estä 

tuntemasta. 

Keskityn katselemaan kuvia 

menneisyydestä. 

Suljen silmäni ja näen jälleen 

nuo hetket elävästi. 

Ehkä hieman liiankin todellisesti. 

Annan muistojen viedä mukanaan 

ja vajoan hetkeksi siihen 

maailmaan. 

Selitän itselleni, 

että se on ihan turvallista, 

vaikken olekaan siitä ihan varma. 

Sujahdan lapsen kenkiin ja 

katselen maailmaa taas 

niin viattomin, pelokkain silmin. 

Kun olen valmis palaamaan, 

avaan silmäni ja 

huokaan, 

ei ole mitään hätää. 

Kaikki on hyvin nyt. 

Ja tiedän sen olevan totta.

Vastaan lipuu tuttujen ihmisten 

vieraita kasvoja, 

katseet eivät enää kohtaa, 

eikä huulille nouse 

lämmintä hymyä. 

Jokin on mennyt rikki. 

Ystävistä on tullut vieraita ja 

tuntemattomista läheisiä. 

Perheestä on tullut huutava 

nuorisojoukko, 

enää en erota sieltä siskoja ja veljiä. 

On vain ihmisiä 

ihmisten joukossa. 

Enkä minä enää kuulu tuohon joukkoon.

Sytytän kynttilän ja tuijottelen sitä, 

kunnes se sammuu. 

Sytytän toisen 

ja kolmannenkin. 

Kulutan aikaa ja lopulta 

huomaan yön pimeyden 

jo vaihtuneen aamuun. 

On aika nousta uuteen päivään. 

Ei kai ihan aina tarvitse jaksaa? 

Jos sitten huomenna. 

Tai ylihuomenna. 

Ehkä ensi viikolla. 

Lopulta aina kuitenkin tulee 

noustua ja lähdettyä liikkeelle, 

joskus vain toisaalle, 

kuin pitäisi. 

Mutta kuka oikeastaan tietää, 

mikä on oikea suunta?

Miksei joskus voisi etsiä 

omia polkujaan?

Vaikka kuinka väsyttäisi, 

on silti valtava halu 

nähdä ja kokea. 

Kyllähän tämä elämä on ihanaa, 

kun vain jaksaa aamulla 

hymyillä peilikuvalleen ja 

sanoa, että tänään on hyvä päivä. 

Lähdetään pois täältä, 

ajetaan jonnekin, 

missä kukaan ei tuomitse. 

Jonnekin, missä kukaan ei 

katso syyttävästi.

Hyppää kyytiin ja 

pidä kädestä kiinni.

Avaa ikkuna ja tunne tuuli kasvoillasi. 

Tule mukaani, 

sillä yksin en uskaltaisi lähteä. 

Tarvitsen jonkun, 

joka sanoo, 

että kyllä kaikki vielä järjestyy. 

Sidon takin vyötärölle ja 

hypin kiveltä toiselle. 

Vesi on niin alhaalla että 

pääsen kuin pääsenkin 

ylittämään joen putoamatta. 

Edessä on uusi paikka, 

jotakin kaunista. 

Jatkan matkaani ja tarkkailen 

ympärilläni olevaa luontoa. 

Istahdan pehmeälle mättäälle 

ja avaan mieleni rukoukseen. 

Kun taas nousen 

jatkaakseni matkaani, 

huomaan puhtaanvalkoisen 

höyhenen jalkojeni juuressa. 

Hymyilen ylöspäin ja naurahdan, 

''anteeksi, kun epäilin sinua.''

Illat vaihtuvat aamuihin 

ja viikot vierivät eteenpäin. 

Yritän juosta perässä, 

mutten jaksa enää murehtia, 

kun jään jälkeen. 

Onhan tässä aikaa, 

pidetään vaikka tauko tässä kohtaa. 

Levätään hetki ja jatketaan, 

kun siltä tuntuu. 

Kiirehtimiseen on kyllä aikaa 

myöhemminkin. 

Ja sitä paitsi 

tämä hetki on aina se kaunein.

''Joskus, kun olen aivan yksin 

ja maailma tuntuu niin painavalta, 

kuvittelen sut viereeni istumaan. 

Joskus kun olen aivan yksin 

ja ilma tuntuu niin raskaalta hengittää, 

kuvittelen sut viereeni istumaan. 

Ja kun mä nostan katseeni, 

näen hetken sun ääriviivasi.''

Kls-Ääriviivasi

''Olen minä sua kattellut niin,
kirkkotietä kun astellut oot yksinäs,
allapäin.
Sinut sulkenut siunauksiin,
että Luojamme varjelis sun elämääs
eteenpäin.♥''
Olavi Uusivirta- Tuu mun vaimoksein

Katson hymyilevää pikkutyttöä, 

joka nappisilmillään tuijottaa 

minua pienessä hississä. 

Haluaisin ottaa hänet syliin, 

nostaa korkealle ja 

laskea taas takaisin halaukseen. 

Tuon pienen ihmisotuksen silmistä 

heijastuu niin puhdas riemu, 

että tekee mieli itsekin nauraa. 

Kuinka paljon tuolla tytöllä 

onkaan vielä nähtävää. 

Katselen kuinka isä ottaa 

tytärtään kädestä ja juttelee 

jostakin suuresta. 

Tuosta näystä saan syyn hymyillä 

koko loppuillan. 

Jos sanoisin sen ääneen
tässä ja nyt,
ymmärtäisitkö?

Ihanaa viikonloppua, tyypit!♥