Tarinoita

Sanot, ettet enää tunne minua, 

että olen eri ihminen.  

Ailahtelevainen ja 

toisinaan kylmä. 

Että en olekaan enää rauhallinen, 

tasainen ja tyyni, 

vaan liian innostunut, liian rohkea 

ja liian erilainen. 

Että olen liikaa.  

Mutta rakkaani, 

nyt olen enemmän oma itseni 

kuin koskaan ennen. 

Vihdoin uskallan olla 

sitä, mitä todella olen. 

Ethän syyllistä minua siitä?

''Kun katselen taaksepäin, 
mä pengon pöytälaatikkoo, 
hetken vieressäni 
menneisyyteni minä seisoo. 
Muistan niitä aikoja, 
kun kaikki oli niitattu 
kii samaan maisemaan. 
Se oli vaan paperii.
Viestii on muokattu viimeks eilen,
et säkään oo sama kun ennen.
Fiilis on muuttunut viimeks tänään
Et säkään oo sama...''
JukkaPoika-Viestii

Kutsu minua nimeltä 

ja avaa kätesi, 

niin minä palaan takaisin 

luoksesi. 

Katso minua silmiin ja 

niiden läpi. 

Sano, että välität vielä. 

Jos annat minulle luvan, 

rutistan sinut itseäni vasten, 

lujasti mutta hellästi. 

Hengitän hetken tuoksuasi 

ja sanon rakastavani. 

Annetaan viisareiden valua 

eteenpäin ja 

hetken vaihtua toiseen. 

Voin kirjoittaa päättymättömiä 

tarinoita ja satuja, 

joissa ei ole järkeä. 

Voin kirjoittaa pienen 

palan maailmaa ja 

kuvailla kauneimmat näkemäni 

hymyt. 

Voin ilmaista tunteita, 

joilla ei ole nimeä. 

Kykenen kääntämään 

sanat ympäri ja rakentamaan 

uusia tarkoituksia.

Haluan kirjoittaa maailmaa 

paremmaksi ja 

saada toinen ymmärtämään.
Tahtoisin vain paljon
aikaa ja kahvia,
kynän ja paperia.
Ja maailma olisi
niin paljon parempi.

Katselen kädelläni seikkailevaa 

otusta. 

Se juonii jotakin, 

selvästi suunnittelee 

vähintään maailman tuhoamista. 

Se hieroo eturaajojaan toisiaan 

vasten ja voin vain kuvitella, 

kuinka se hymyilee katalasti. 

Mietin, mitä kaikkea 

nuo silmät näkevätkään. 

Mitä kaikkea tuo otus 

ajatteleekaan. 

Tietääkö se elämänsä lyhyyden ja 

osaako se nauttia hetkestä, 

vai onko se vain olemassa. 

Kesä toi myös kärpästen 

armeijan ja raivostuttavan pörräämisen. 

Mutta tämän kaverin annan jatkaa 

elämäänsä ja työnnän sen ulos
toteuttamaan suunnitelmiaan.
Ehkä se aikookin pelastaa
tämän maailman.

Yöt eivät enää ole 

loputtoman pitkiä taisteluja. 

Pimeitä tunteja on enää muutama, 

sen jaksaa kyllä. 

Silti jostakin syystä havahdun aina, 

kun pimeä on laskeutunut 

maan peitoksi. 

Valvon ja pyörin, 

kunnes aurinko pilkistää 

jälleen taivaanrannasta 

ja on turvallista taas nukahtaa. 

Hymyilen kilpaa auringon kanssa

ja heitän toiveeni taivaalle, 

jotta ne saisivat taas

tuulta alleen. 

Kulutan aikaa, 

koitan työntää minuutteja 

eteenpäin.

Kaipaan tulevaa, 

josta en tiedä vielä mitään.  

Mutta tiedän olevani matkalla 

kohti jotakin suurta. 

En väitä enää olevani peloton, 

olen jotakin ihan muuta, 

mutta silti avoin ja utelias. 

On kiire elää,
mutta silti yhä jarruttelen.
Kääntelen vastentahtoisesti
kalenterin sivuja,
en tahdo nähdä, kuinka
viikot vaihtuvat ja vähenevät.
En tahdo nähdä,
kuinka itse hajotan kaiken.
Mutta teen sen,
jotta voisin rakentaa
tilalle jotakin paljon kauniimpaa.

Ikäkriisi.
Olisipa vain se tavallinen,
turvallinen arki.
Toinen puolikas aamukahvilla,
hiljainen haave perheestä.
Suudelmia tuulikaapissa ja
halauksia kirkon portailla.
Jotakin kaunista,
jotakin pysyvää.
Haluaisin vain jo löytää
paikkani ja toisaalta
myös ihmisen vierelleni.
Haluaisin pysyä hetken aikaa
aloillani,
ilman pelkoa ja
ilman kiirettä mihinkään. 

Ikävöin asioita,
joita ei ole koskaan ollut.
Vasta nyt ymmärrän,
että jotakin on puuttunut ja
olen oppinut kaipaamaan.
Juoksen ja juoksen,
mutten löydä etsimääni.
En tietenkään,
sillä ei ole aikakonetta,
jolla pääsisin takaisin menneeseen.
Silti mietin, miltä
tuntuisi, jos asiat olisivat
olleet vähän yksinkertaisempia.
Kuitenkin olen kiitollinen
epätasaisesta tiestä,
jota olen saanut taivaltaa
eteenpäin.
Sillä ilman sitä,
en olisi minä ollenkaan.

Katselen kaunista
kuun kajoa
kitisevästä keinusta.
Katseeni kulkee kaukaisissa
kukkuloissa, kuusistoissa.
''Kuinka kaunista'' kuiskaan,
kenenkään kuulematta.
Kaukana kaikesta,
keskellä kukkaketoa
kaikki kaupungin kiire katoaa.
Kuuntelen kasvien
keväistä kuiskintaa,
kunnes kevät kuoriutuu
kauniiksi kesäksi.
Kohotan käteni korkealle kiitokseen.

Elämä on täynnä ovia,
joista osa on raskaita avata
ja osa valmiiksi auki.
Kun yhden oven sulkee takanaan,
on toinen edessä.
Toisaalta kukaan ei ole kieltänyt
palaamasta takaisin,
jos jonkin oven takana onkin
jotakin muuta, kuin odotti.
Silti vain näitä ovia availemalla ja
sulkemalla voimme
löytää sen oikean.
Viimeisessä ovessa
lukee isoin valkoisin kirjaimin
''Koti.''
Ja sinne me olemme matkalle.

Tämä päivä oli
valtavan kaunis.
Niin paljon hyvää,
onnea pienistä asioista.
Olkaa onnellisia♥