Hieman eksyksissä

Minä matkustin metsästämään menneisyyttäni maan halki,
mutta löysin vain tuskan,
joka on
jo joskus koettu.
Löysin haudan ja sen ääreltä
pohjattoman surun ja kaipauksen.
Löysin ikävän ja ahdistuksen.
Mutta missä olivat lapsuuden ilo
ja onni?
Miksi en löytänyt niitä,
vaikka muuta en etsinytkään.
Jossakin ne ovat,
vaikken pysty niitä muistamaan.
Olin kaukana kotoa,
enkä voinut enää kääntyä takaisin.
Kannoin noita tunteita
ja muistoja mukanani päivän,
nukuin niiden vieressä yön.
Kun istuin jälleen ratin taakse,
annoin kaiken tuon jäädä
auton ulkopuolelle.


''Olen liian kaukana kotoa. 
Enkä pysty nousemaan
ilman sinua. 
Olen eksynyt karitsa,
kaukana kotoa, pelasta!
Kuule mun ääneni, 
kun se autiomaasta huutaa taas, 
vaikka olen paha
Saavu mut noutamaan
ikuisuuden puutarhaan, 
vaikka olen paha
Näet mun käteni, likaiset käteni, 
näet mun tekoni, näet pahuuteni. 
Puhdista käteni, likaiset käteni, 
ainoa toivoni turvassa,
sun luonasi.''
Kls- Paha

Välillä kaikki tuntuu kaukaiselta,
jotenkin tyhjältä ja merkityksettömältä.
Olen valtavan kiitollinen
siitä pitkästä ajanjaksosta,
jolloin kaikki tuntui selvältä ja
elämä oli hetken aikaa kevyttä.
Ja nyt vain koitan tavoitella tuota samanlaista olotilaa,
vaikka juuri nyt se
tuntuukin kaukaiselta.
En silti aio jäädä enää kiinni tähän
selittämättömään ahdistukseen.
Mutten voi olla miettimättä,
miksi?
Miksi minun on taas välillä
valtavan paha olla,
vaikka kaikki on kai hyvin?
Miksi minun on vaikea kestää
yksinoloa, vaikka
aina ennen olen
nauttinut siitä?
Miksi en jaksa kannatella enää
itseäni, vaan pyörtyilen jatkuvasti?
Ehkä tämä on taas vain ohimenevä vaihe.
Ehkä tämä taas tästä.

Minä koitan olla vahva
ja jaksaa eteenpäin.
Mutta välillä ulos
lähteminenkin ahdistaa.
En pelkää pyörtymistä,
mutta en halua säikäyttää
ihmisiä.
En halua olla taakka.
En haluaisi aiheuttaa huolta.
On vaikea vastata kysymyksiin,
miksi,
kun en itsekään tiedä.
Ja noina hetkinä muistot katoavat
ja sekoittuvat toisiinsa
niin että jälkeenpäin ne
ovat kuin palapelin palaset,
levällään.

Pitkään pimeässä,
paniikin parissa painiskelen.
Kuka kipuni kestäisi kuulla,
kuunnella?
Ilman ihmettä itken itsekseni.
Odotan ohjetta oikeaa,
oikotielle opastajaa.
Suru särkee sydämen sirpaleiksi.
Hetken henkeä haukottuani,
uskaltaudun ulkoilmaan.
Hengitän hiljaa
hiipivää huomista.
Täytyy tämän taittua
pian parempaan päivään.
Rukoilen raskaasti ruohikolla,
Syvä seesteisyys saavuttaa sieluni. Hiljaisuudessa huokaan kauneimman kiitokseni.

Olen ehkä hieman eksyksissä
juuri nyt, mutta on se oikea polku
aina ennenkin löytynyt.
Parasta kai vain luottaa
siihen nytkin.
Pyrin näkemään ihmisiä
enemmän, etten vain jäisi
yksin kotiin ja jumittuisi siihen.
Se ei vain johda mihinkään,
vaikka sitä ei itse meinaa huomata.
Minä opettelen taas
uudelleen elämään
ja aion tehdä sen niin monta
kertaa, että todella ymmärrän.
Opettelen tuntemaan
itseni arvokkaaksi.
Opettelen ymmärtämään,
että elämä todella on
kaiken tämän arvoista.

"Kasvata siivet selkääsi,
sinä voit olla enkeli!
Nostaa syliin jäätyneen,
lentää kesään ikuiseen.
Kasvata siivet selkääsi,
sinä voit olla enkeli!
Johtaa kotiin eksyneen,
lentää kesään ikuiseen." ❤
Kls-Ilo

Ettei tämä menisi pelkäksi
synkistelyksi niin,
on pakko ajatella myös niitä
hyviä asioita.
Vietimme mahtavia sukujuhlia
Itä-Suomessa pari viikkoa
sitten.
Oli hienoa nähdä sukulaisia ja
etenkin siskoa ja sen lapsia.
Ja ehkä kesän paras idea
oli lähteä tutustumisretkelle
rippikouluun yhdeksi päiväksi.
Se oli kerrassaan ihana päivä.
On hieno tunne kuulua
johonkin,
olla osana jotakin.
Nämä pienet hetket ovat
juuri tällä hetkellä niitä
suuria asioita,
joiden avulla jaksan
eteenpäin.❤