Vahva ja vapaa♥

Minä etsin sinua loputtomiin.
Käännän ympäri jokaisen kiven,
löytämättä kuitenkaan.
Lopulta kuitenkin aina onnistun
sinut tuntemaan sydämessäni.
Tiedän, että olet,
vaikkeivat sokeat silmäni näekään.
Oletko kanssani silloin,
kun uuvun täysin?
Pidätkö minusta kiinni,
niin kuin muut pitävät?
Miksi annat elämääni yhä näitä
suuria vaikeuksia ja kestämättömiä hetkiä?
En aio luovuttaa etsimistä,
aion kysellä kysymyksiäni loputtomiin.

Viikko sitten  kävin hyvin
lähellä pohjaa, henkistä hajoamista.
Roikuin huterasti tikapuillani,
mutten pudonnutkaan.
Joku piti kiinni.
Seuraavana päivänä maalasin tämän,
jotten unohtaisi,
että minäkin olen vahva.

Joskus on hyvä olla iloinen ilman
sen kummempaa syytä. 

''Silloin minä pieni ihminen, 
tahtoisin olla päällä pilvien. 
Kuunnella enkelten laulua, 
olla osana pilvien tanssia.''
Kls-Pieni ihminen

Joskus vain yhä edelleen käy niin,
että hajoan ja kaadun.
Päästän irti itsestäni ja todellisuudesta.
On pakko luottaa siihen,
että ehkä on joku,
joka kantaa minut lopulta turvaan.
Kotiin.
Jälkeenpäin on vaikea selittää,
että kuinka tämä on mielestäni normaalia.
Onhan se, kaikkeen tottuu,
mutta ehkä mikään ei kestä lopullisesti.
Ja siihen luotankin nykyään vankasti.
Ja tämä on myös näyttänyt minulle,
etten lopulta koskaan ole yksin.

Rukouksen kantava voima♥
Mitä tekisinkään ilman sitä?

Tämä viikko on ollut raskas,
mutta erittäin toiveikas.
Murheita tuntuu kaatuvan niskaan
jokaisesta suunnasta,
mutta jotakin on tapahtunut minulle,
sillä murehtimiseen en jaksa enää paneutua
kovin pitkäksi aikaa.
Koitan keskittyä tähän hetkeen, tulevaisuuteen ja
elämän pienistä asioista nauttimiseen.
Tällä viikolla havahduin ajatukseen,
että kuinka ikinä olen selvinnyt siitä kaikesta.
Se toi niin valtavan kiitollisuuden,
ettei sitä sanoin voi edes kuvailla.
Ja enpä koskaan olisi uskonut,
että minä olisin enää koskaan
kiitollinen elämästäni.
Siitä, joka oli pelkkää masennusta, ahdistusta,
surua ja epätoivoa.
Jostakin vain tuli vahvuus, onni, usko ja rakkaus.
Ja niistä aion pitää kiinni.

Kun tarpeeksi lujasti
uskoo, toivoo, irvistää
ja rakastaa,
niin tottahan olen
tarpeeksi vahva tähän kaikkeen!

''Tyttö mustassa mekossaan, 
kastuneet meikit kasvoillaan,
puhuu hymyillen kuolemasta, 
vaikka on lapsi vasta. 
Hei, kuka voisi sinut pelastaa?
Kuka saisi tuskan kuolemaan?
Ei sellaista humalaa olekaan, 
joka saisi sielun nauramaan.''
-Kls-Tyttö♥

Jopa unettomat aamut
voi kääntää positiiviseksi,
kun ryhtyy tekemään jotakin,
mistä todella nauttii♥

Viimeinen koulupäivä ja koe ovat suoritettu.
Soveltuvuuskokeessa olen tehnyt kaikkeni.
Olen suunnitellut valmistujaisia ja
heittänyt vihdoin talviturkkini.
Odottelen kesää,
itken ja hymyilen vuorotellen.
Enää neljä viikkoa työssäoppimista
ja olen kokki.
Enää neljä viikkoa ja asun omillani.
Minusta tulee jotakin,
en vielä tiedä mitä, mutta haluan sen nähdä.
Kesällä olen saanut käytyä rippikouluni,
jota tosin voisin jatkaa loputtomiin.
Kesällä olen omillani, yksin, mutten kuitenkaan.
Tämä on ehkä pitkä tie,
mutta tiedän määränpääni sitten,
kaiken tämän jälkeen.
Elämä ei tule tulevaisuudessakaan olemaan
helppoa, mutta uskon,
että olen vahvistunut tarpeeksi
kohdatakseni eteeni tulevat vaikeudetkin.

Kuningasideat Lapualla,
vaahtokarkkigrillibileet Ellun kanssa ♥

Jostakin iski valtava onnellisuus,
suurempana kuin aikoihin.
Ilman mitään syytä.
Ja minä näin taas auringon
pimeyteen taipuvaisilla silmilläni.
Huomasin nurmikon vihertävän
jo kesäisesti ja auringon lämmittävän.
Sain kasvoni loistamaan hymyä
niin monien kyynelten jälkeenkin.
Nämä pienet hetket ovat juuri niitä suurimpia!

Toinen kuningasidea Lapualla,
Ikävä rastoja on ollut valtava,
joten ehkä uusi yritys...?
Aion oppia taas näkemään itseni kauniina.

Hämmästelin eilen tunteitani
ja muutamia menneitä päiviä.
Oikeastaan tätä mennyttä viikkoa.
En ole koskaan kokenut sellaista yksinäisyyttä,
kuin näinä muutamina päivinä,
silti tietäen,
että ympärilläni on nyt enemmän välittäviä
ja ihania ihmisiä,
kuin koskaan aiemmin.
Se tunne vain oli.
Jos yritin kiertää sen,
joka tapauksessa ennen pitkää,
purskahdin itkuun.
Enää en voi kieltää tunteitani,
niin kuin joskus ennen.
Tiesin ympärilläni olevan ihmisiä,
en tahtonut puhua,
halusin vain olla jonkun kanssa.
Jostakin syystä pelko yksinjäämisestä
oli hetken aikaa kaikkea muuta suurempi.
Niinpä hyppäsin ratin taakse
ja ajoin tapaamaan minulle tärkeitä ihmisiä.
Sillä samalla sekunnilla tuo yksinäisyys kuihtui,
silti palaten aina jäädessäni yksin.
Jatkoin siis matkaani ja kiersin
tapaamassa lähimmäisiäni.
Noina parina päivänä join kahvia
ehkä viikon edestä,
mutta nuo ihmiset saivat
tapettua minusta tuon yksinäisyyden.
Tuon maakuntamatkailun jälkeen
sain tyytyväisesti todeta,
että valtava kiitollisuus sisälläni
on löytänyt tarkoituksensa.
Olen niin suunnattoman kiitollinen kaikesta
siitä, mitä elämässäni nykyään on.
Menneisyyteni on opettanut,
että paljon huonomminkin voisi olla.
Mutta juuri nyt,
juuri nyt olen äärettömän onnellinen!