Koti

Minä olen se kummajainen, joka asuu laitoksessa valkoisten seinien ja lukittujen ovien takana. Asun vieraassa maailmassa. Olen se tyttö, jota ei voitu pelastaa. Niinpä niin, valitettavan moni vielä tänä päivänäkin uskoo tällaisiin ennakkoluuloihin. Muistan ystäväni hämmentyneen ilmeen, kun hän tuli ensimmäisen kerran kyläilemään luokseni ja kysyi ''Eikö täällä ole kaltereita ikkunoissa?''
Todellisuudessahan olen 18-vuotias nuori naisen alku ja vahva kuin mikä! Enkä asu laitoksessa, vaan Toiskan perhekodissa. Tämä on minulle koti, ei laitos. En makaa päiviäni sängynpohjalla, vaan käyn koulussa ja sen ohella töissä, en siis voi väittää olevani edes syrjäytynyt! Yksinäinenkään en ole, sillä tapaan ystäviäni ja vietän heidän kanssaan viikonloppuja ja vapaailtojani. Muuten vapaa-ajallani teen sitä, mistä pidän, eli luen ja kirjoitan. Elän niin normaalia nuoren naisen elämää, kuin vain voi.
Tullessani Toiskaan alle kaksi vuotta sitten, ajattelin, ettei kukaan voi minua pelastaa. Tavallaan se on totta, ei kukaan minua pelastanut, minun oli tehtävä se itse. Mutta minulla oli ihmisiä ympärilläni tukemassa silloinkin, kun ei itse jaksanut uskoa itseensä. Tärkeintä onkin, ettei kukaan joutuisi kulkemaan matkaansa yksin. Mielestäni jokainen ansaitsee uuden mahdollisuuden elämässä. Menneisyyteni ei ehkä ole kauneinta ruusuilla tanssimista, mutta mitä sitten? Miksi en ansaitsisi valoisampaa tulevaisuutta? Kävellessäni kaupungilla, kukaan ei kiinnitä minuun mitenkään erityisesti huomiota, mutta kertoessani asuinpaikkani, keskustelukumppanini muuttuu hyvin usein vaivautuneeksi.
Ei Toiskassa ole mitään ihmeitä tehty, vaan täällä on ihan tavallisia, välittäviä ja aitoja ihmisiä, sekä eläimiä ja luontoa. Se riittää. Ihminen tarvitsee paikan, jossa voi olla oma itsensä. Paikan, jossa on helppo hengittää ja olla rauhassa. Kiireinen elämä uuvuttaa välillä meitä kaikkia, mutta kun raskaan työpäivän jälkeen voi sulkea kotioven perässään ja istahtaa hetkeksi sohvalle, se auttaa päästämään irti kiireestä ja stressistä, vai mitä?
Haluaisin auttaa ihmisiä päästämään irti ennakkoluuloistaan tällaisia asioita kohtaan ja juuri siksi kirjoitan tätä. Nämä ovat niitä asioita, mistä ei ääneen puhuta, mutta miksi? Minä olen ylpeä Toiskasta ja täällä viettämästäni ajasta, enkä häpeile kertoa avoimesti, missä asun. Me tytöt emme ole mitenkään kummallisia, olemme ehkä joutuneet kokemaan liikaa vastoinkäymisiä liian nuorina, mutta silti meillä on oikeus parempaan tulevaisuuteen. Jokaisella meistä on oma tarinamme, sisällämme on oma maailmamme, joka tekee meistä sen, mitä olemme. Me kaikki vain tarvitsemme elämäämme ihmisen, joka tukee myös silloin kun on kaikkein vaikeinta. Sellaisia ihmisiä löytyy Toiskasta monta sylillistä.
Pian on minun aikani muuttaa pois Toiskasta, mutta tämä paikka pysyy ikuisesti kotinani. Tulen palaamaan vielä lukuisia kertoja, käymään kotona. Toiskassa olen saanut uuden mahdollisuuden ja otin sen vastaan. Pienillä sanoilla ja teoilla voi muuttaa toisen ihmisen elämän pysyvästi, myös positiivisesti! Nyt voin aidosti todeta, että kylläpä elämä onkin ihanaa!