Aamun ensimmäinen kuppi
mustaa kahvia
siirtää lämpöään käsiini ja
elimistööni.
elimistööni.
Ei ole kiire mihinkään,
on aikaa nauttia hiljaisuudesta
ja omasta rauhasta.
On hyvä olla.
On hyvä olla.
Koulu ei ala vielä hetkeen,
on aika hengittää vielä
hieman unista aamua ja
antaa viisareiden valua eteenpäin.
Tässä on niin valtavan hyvä.
Pienen hetken ajan
istun hiljaa paikoillani ja
leikin ajatuksella siitä,
että jos vain lähtisi hetkeksi pois.
Vain pieni hetki,
vuorokausi, viikko, kuukausi,
ehkä vuosi.
Jättäisi puhelimen yöpöydälle,
petaisi sängyn ja
sulkisi oven hiljaa perässään.
Istuisi autoon ja hengittäisi vapautta.
Mutta silti,
nousen vain ylös
keittääkseni liian vahvaa kahvia,
sillä tiedän että pahinta olisi,
ettei kukaan edes yrittäisi
estää minua lähtemästä.
Vaikka istut siinä vierellä
niin kuin ennenkin,
enää en voi väittää tuntevani sinua.
Enää en tiedä,
mitä ajattelet,
mistä sinä unelmoit ja
mitä tahdot saavuttaa elämässä.
Enää en tahdo tietää,
millaisena näet minut.
Tunnen itseni kylmäksi
siinä vieressäsi,
sillä vaikka välitän sinusta,
en osaa enää rakastaa.
en osaa enää rakastaa.
Tuhansien askelten ja
lukemattomien kilometrien jälkeen
pysähdyn hetkeksi juomaan
jääkylmää vettä pullostani ja
hymyilen.
Pystyn vielä tähän,
jota vielä kesällä epäilin.
Vaikka kävely ja juokseminen
sattuvat edelleen,
siihen tottuu muutaman
kilometrin jälkeen.
Raikas ilma täyttää keuhkot ja
rauha laskeutuu sydämeen.
Kaikki on hyvin,
kun lumi narskuu kenkien alla
ja vastaan juoksee
muita samanlaisia.
Ei ole kiire mihinkään,
mutta matka taittuu silti
joutuisasti.
Metreistä tulee kilometrejä ja
päivän valo vaihtuu hämärään ja
lopulta pimeyteen.
Lopulta,
kun palaan kotiin,
on päälläni painava rauha ja
annan lämpimän suihkun sulattaa
kuluneen päivän harteiltani.
Iltaisin kiitän Luojaani
kuluneesta päivästä ja
pyydän yöksi varjelusta ja
lepoa.
Vaikka en nukkuisi,
kuin muutaman tunnin,
rauha ja levollisuus kantavat
kyllä seuraavankin päivän yli.
Olen valtavan kiitollinen
ihmisistä ympärilläni,
kodista ja koulusta,
siitä että tänäänkin sain
nousta uuteen päivään ja
elää jälleen yhden hienon vuorokauden.
Piirrän kalenterin sivulle
ristin ja sen vierelle sydämen,
niin kuin usein puolivahingossa teen.
Mutta siinähän ne ovat,
kaksi tärkeintä,
usko ja rakkaus.
Toivo ja välittäminen,
Ympärillä on äänekäs hiljaisuus,
ihmiset puhuvat samanaikaisesti,
eikä kukaan kuule toistaan.
Eikä kukaan enää muista,
kuinka kaunis olisi hiljaisuus.
Pallo likkuu edelleen kevyesti,
muttei enää niin sujuvasti,
kuin silloin ennen.
Viime kerrasta on jo aikaa,
enkä enää oikein osaa kohdistaa
potkujani.
Vaikka polttava kipu iskeytyy
jalkoihini,
nautin suunnattomasti tunteesta,
kun henki tuntuu loppuvan ja
vaatteet liimautuvat
kiinni iholle.
Luulin, etten enää koskaan pystyisi.
Luulin, etten minä enää
milloinkaan kykenisi.
Juoksen ja hymyilen,
sillä minä pystyn,
nautin ja iloitsen.
Liikunnasta on tullut
valtavan suuri osa elämääni.
Se on tapa tyhjentää mieli
kaikesta arjen kiireestä
ja stressaavista asioista.
Kun askeleet painautuvat lumeen,
minusta jää jälki,
olen käynyt täällä,
olen olemassa.
Kuulokkeissa soiva musiikki
vaihtelee hartaasta ylistyksestä
menevämpään musiikkiin,
molemmat vievät yhtälailla
minut kauas kaikesta.
Ennen kuin huomaan,
on takana viisi kilometriä,
lopulta kymmenen.
On ihanaa istua pitkän
lenkin jälkeen lattialla
venyttelemässä ja tuntea,
kuinka kipu hiljalleen helpottaa
ja sulaa pois.
Vaikka arjessa on paljon
asioita,
jotka stressaavat ja kuormittavat,
väitän olevani onnellisempi,
kuin koskaan ennen.
Silloin tällöin,
kun joku näkee väsymykseni
alta hymyn,
se on taatusti aitoa.
Onnellisuus on sitä,
että näkee auringon
pilvienkin takaa ja
että muistaa välillä pysähtyä,
vain todetakseen,
että tässä on hyvä olla.
muttei enää niin sujuvasti,
kuin silloin ennen.
Viime kerrasta on jo aikaa,
enkä enää oikein osaa kohdistaa
potkujani.
Vaikka polttava kipu iskeytyy
jalkoihini,
nautin suunnattomasti tunteesta,
kun henki tuntuu loppuvan ja
vaatteet liimautuvat
kiinni iholle.
Luulin, etten enää koskaan pystyisi.
Luulin, etten minä enää
milloinkaan kykenisi.
Juoksen ja hymyilen,
sillä minä pystyn,
nautin ja iloitsen.
Liikunnasta on tullut
valtavan suuri osa elämääni.
Se on tapa tyhjentää mieli
kaikesta arjen kiireestä
ja stressaavista asioista.
Kun askeleet painautuvat lumeen,
minusta jää jälki,
olen käynyt täällä,
olen olemassa.
Kuulokkeissa soiva musiikki
vaihtelee hartaasta ylistyksestä
menevämpään musiikkiin,
molemmat vievät yhtälailla
minut kauas kaikesta.
Ennen kuin huomaan,
on takana viisi kilometriä,
lopulta kymmenen.
On ihanaa istua pitkän
lenkin jälkeen lattialla
venyttelemässä ja tuntea,
kuinka kipu hiljalleen helpottaa
ja sulaa pois.
Vaikka arjessa on paljon
asioita,
jotka stressaavat ja kuormittavat,
väitän olevani onnellisempi,
kuin koskaan ennen.
Silloin tällöin,
kun joku näkee väsymykseni
alta hymyn,
se on taatusti aitoa.
Onnellisuus on sitä,
että näkee auringon
pilvienkin takaa ja
että muistaa välillä pysähtyä,
vain todetakseen,
että tässä on hyvä olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Piristä minua kommentilla! (: