Tanssia paperilla

Sanot 

''Sä oot kaunis.'' 

enkä minä usko sinua, 

sillä et tiedä, 

miltä minä todella näytän. 

Et näe sitä, 

mitä olen oikeasti. 

Että minulla on sammaleenvihreät, 

syvät silmät ja kastanjanruskeat

takkuiset hiukset. 

Et näe sitä hoikkaa naisen vartaloa, 

jossa ei ole mitään naisellista. 

Et näe sitä, 

koska se ei ole totta.
Koska minä olen joku
aivan muu. 

Ja silti sanot minua kauniiksi. 

Kauneus on katsojan silmissä.
Ja riippuvainen päivästä.
Ja minuutista. 

On päiviä,
jolloin tulee vain kuljettua peilin ohi.
Ei huvita katsoa,
kuka sieltä katsoo,
sillä tuntuu, että se on kuitenkin
ihan väärä ihminen.
Sitten on myös niitä päiviä,
jolloin peilistä katsoo
kaunis ja vahva nuori nainen,
aito minä.
Se, joksi minun ei
pitänyt koskaan tulla.
Joskus peilistä heijastuu kuva
itkevästä, väsyneestä ja onnellisesta
ihmisestä,
kun taas välillä hymyilevästä,
iloisennäköisestä ja äärettömän
onnettomasta naisesta.
Olen kyllä oma itseni,
olen vain toisinaan hieman
väärinpäin.

Mitä sitten, 

kun ei voi enää palata takaisin. 

Ei tulla, kuin kotiin 

ja nostaa jalkoja pöydälle. 

Mitä sitten, kun kotona ei 

ole ketään vastassa, 

jos pelottaa. 

On vain valkoiset seinät, 

joita on epätoivoisesti koitettu peittää

kuvilla, tauluilla ja teksteillä. 

Teksteillä, jotka kertovat toivosta. 

Miltä tuntuu, kun 

jaloissa ei pyörikään yhtään 

karvaista otusta, jolla 

olisi hymyilevät, kosteat silmät. 

Eikä kukaan suutele ovella 

ennen lähtöä, 

kukaan ei vastaa 

''niin minäkin sinua'', 

kun huikkaan rakkauteni eteisestä. 

Toisaalta, kai sitä kutsutaan 

elämäksi. 

Elämäksi, joka elää ja muuttuu
meidän mukanamme

koko ajan. 

Sen voi antaa viedä mukanaan, 

heittäytyä elämään tai 

voi kuluttaa aikaansa 

taistellen vastaan. 

Ensimmäinen on ehkä parempi, 

mutta jälkimmäinen helpompi. 

Valitsen silti vaikeamman 

ja niin minä hyppään
jonnekin pelottavaan. 

Takaisin elämään.

Kiitollisusprojekti, osa 2. ♥

Minä tanssin auringolle
pitkässä mustassa mekossani.
Tunnen itseni kauniiksi jälleen,
jotenkin niin paljon keveämmäksi.
Jokin taakka on sulanut pois
harteiltani auringon paistaessa.
Hetken aikaa tuo taakka on
niin paljon kevyempi kantaa.
On kesän ensimmäinen päivä,
yksi kokonainen vuorokausi aikaa
tehdä ihan mitä tahansa.
Haluan pelastaa maailman
ja hymyillä maailmalle.
Haluan tuntea, kuinka
auringonsäteet varastoituvat sydämeeni
niin, että voin sateisina ja synkkinäkin
päivinä muistaa nämä hetket.
Ja voin jälleen hymyillä ja riemuita.
Linnut yhtyvät tanssiini
ja laulavat kanssani.
Tunnen itseni yhtä keveäksi,
kuin nuo taivaan kauniit linnut.
Hetken aikaa maailma on ihan paikallaan.
Mistään ei kuulu pahuuden ääniä,
ei huutoa, eikä itkua.
Ja hetken aikaa
on kevyt olla ja hengittää.

Minä tanssin kynällä paperilla,
teen tanssitaidetta kirjaimilla.
Kauniisti kaartuvat muodot
tekevät hymyillen piruetteja
valkoisella lattialla,
tanssisalissa,
jossa ei ole kattoa lainkaan.
Ilman pienintäkään kuiskausta,
saan aikaan suurimman huudon,
kaikuvan kiljaisun tai karmean
karjaisun.
Saan aikaan ne kyyneleet,
joita kukaan ei ole saanut nähdä.
Hitaasti ja varoen muotoinen
paperille ne pienet sanat,
joita ei koskaan saanut ääneen lausua.
Ikävä. Usko. Pelko. 
Ja rakkaus.
Muotoilen kirjaimista
kokonaisen maailman,
kaiken sen kauniin,
mitä olen nähnyt ja kaiken sen,
mitä haluaisin nähdä.
Toisaalta ulkoistan itsestäni myös
kaiken sen, mitä en koskaan
olisi tahtonut nähdä.
Ja olen jälleen hieman vapaampi.
Kopioin sanan sieltä ja toisen tuolta.
Tiedän, että kaikki sanat on jo sanottu,
lauseet lausuttu,
mutta voin silti rakentaa uusia
merkityksiä, uusia valtavan kauniita
ja toisaalta hirveän rumia sanasotkuja.
Voin välittää eteenpäin
tunnetiloja ja muistoja,
sanoja rakkaudesta ja lauseita
pelosta.
Kirjoittaminen on jollekin harrastus,
jollekin se on terapiaa,
mutta minulle se on tapa elää.
Jokaisen kirjaimen jälkeen olen
hieman puhtaampi, tyhjempi.
Jokaisen kirjaimen mukana luovun pienestä
palasta suurta maailmaa,
jotta joku voisi saada sen kiinni.

Tule istumaan viereeni,
ihan hiljaa.
Ollaan hetki tässä,
unohdetaan kaikki muu.
On vain tämä hetki,
eikä mitään muuta.
Ei ole mitään maailman pahuutta,
ei kipua, ei surua.
Tämän pienen hetken haluan
hymyillä ja itkeä
samaan aikaan.
Haluan painautua sinua vasten,
kietoutua käsivarsiesi suojaan.
Pidätkö minusta hetken aikaa kiinni,
saanko piiloutua syliisi niinkuin
linnunpoika siipien suojaan?
Rakastatko vielä,
oletko yhä ystävä,
rinnallakulkija?
Ethän päästä minua lähtemään nyt,
kun jalkani eivät vielä
kanna kotiin saakka?
Ethän anna minun hypätä pesästä
ihan vielä, vaikka itse olenkin
jo hyppäämäisilläni?
Tartu kiinni,
äläkä päästä minua lipsahtamaan.
Anna hetki aikaa,
pieni hetki tyhjääkin tyhjempää
aikaa,
olla vain tässä.
Toisen vierellä,
turvassa kaikelta pahalta.

Haluaisin vielä joskus
oman pienen asunnon,
jossa on pienet tilat ja
suuret ikkunat.
Haluaisin leveät ikkunalaudat,
jotta voisin istuskella katsomassa
muun maailman menoa
kahvikupin tai viinilasin kanssa
ja kirjoittaa kaikki maailman ajatukset
pieneen ruskeakantiseen muistikirjaan.
Tahtoisin istua puistonpenkillä pelkäämättä
ja käydä siihen pitkäkseni.
Katsella taivaan liikettä,
lintuja ja pilvien tanssia.

Hetkiä kolmen vuoden takaa. 

Näen ympärilläni valtavasti
kauniita ihmisiä.
Ihmisiä,
jotka ovat sisältä ihan
täyttä kultaa.
Haluaisin halata heidät puhki ja
kertoa rakastavani
kerta toisensa jälkeen.
Juuri sinä siinä, 
sinä olet tärkeä. 
Sinä olet Jumalan kaunis 
ja valtavan arvokas aarre! 

Tähän loppuun vielä pieni mainostus
Kiltin kapina  -blogille.
Tämä on yksi lempiblogeistani,
Nuo runot saavat minut samaistumaan
ja luovat tunteen,
että jossain on joku,
joka ehkä ymmärtää sen
sanojen valtavan merkityksen,
mikä itselläni elämässä on.

''Muistatko, miltä tuntuu 
juopua kesäyönä, 
hölmöstä rakkaudesta? 
Kastella jalat heinikossa, 
suudella poikaa aidan takana, 
siellä missä nokkoset lakastuu?'' 
-SMG-Hölmö rakkaus