Tule hiljaisuuteeni, Jumala.
Tuo rauha levottomaan sydämeeni
ja istuta minuun palava usko.
Pidä minusta kiinni,
kun jalkani horjuvat
maailman metelin keskellä.
Tule luokseni,
kun etsin sinua.
Suljen puhelimeni ja heitän sen laukkuun.
Pohdin,
pystynkö pysähtymään
miettimättä muiden murheita.
Tiedän kuitenkin varsin hyvin,
etten ole korvaamaton.
Se ajatus on ensimmäistä kertaa
lohduttava.
Tiedän lukemattomia ihmisiä,
joilla on suuret korvat ja suurempi sydän.
Tiedän, että tämän pienen hetken
voin vain olla ja keskittyä hiljaisuuteen,
rukoukseen ja sisäiseen maailmaani.
Suljen laukun ja huoneesta lähtiessäni
olen jo unohtanut kaiken sen,
mikä ei ole oleellista juuri nyt.
Ihmiset lakkaavat tuntemasta toisiaan,
ehkä itse ensimmäisenä.
Ensimmäistä kertaa koskaan,
luovun täysin kuorestani,
riisun vankan roolini pois
ongelmitta.
Enää en katso vastaantulijaa silmiin
ja kysy hänen kuulumisiaan.
En käänny katsomaan taakseni,
kun kävelen kylmästi ohi.
Nyt on aika pysähtyä ja tehdä se,
mitä olen kauan odottanut.
Se, mitä eniten olen pelännyt.
On aika kohdata itsensä ja
kaikki se,
mille en ole antanut tilaa.
On aika hajottaa itsensä
pieniksi palasiksi ja
kulkea se tuskallinen tie.
Tämä hiljaisuus on kauneinta,
mitä olen eläissäni kokenut.
Kun vihdoin löydän itseni
sirpaleina lattialla,
on aika rakentaa sirpaleista
jotakin ehjää ja kaunista.
Mutta enää en yritä sitä yksin,
minulla on vierelläni Jumala,
joka pitää kiinni kädestäni.
Ruoka maistuu paremmalta,
kuin aikoihin.
Ulkona äänet erottuvat toisistaan ja
metsä tuoksuu uudella tavalla.
Aistit ovat heränneet unestaan ja
jaksan keskittyä havainnoimaan
ympäristön kauneutta.
Vesisade kastelee minut ja
valuu kylmänä niskaani.
Mutta silti minulla on lämmin olo.
Pimeän metsän äänet ovat vaienneet,
kun kuljen oksien seassa rukoillen.
Enää ei ole kiire,
kaikki on vain niin kertakaikkisen hyvin.
Nuotiopaikalla pysähdyn
kohtaamaan muistoja.
Niitä kauniita ja hauraita ajatuksia
aikojen takaa.
Muistan kyyneleet ja lämpimän halauksen.
Jään rukoilemaan ja pohtimaan,
kunnes noustessani huomaan nuo
samat kyyneleet poskillani.
Hymyilen ja huokaan ylöspäin.
Kiitos.
Kietoudun peittoon ja nukahdan hymyillen.
On niin valtava rauha päivän jälkeen,
että yleensä niin villinä laukkaava mieleni
on tyyntynyt.
Seuraavana päivänä vaellan sängyn,
sohvan ja metsän välillä,
mutta ilman tuttua rauhattomuutta.
Ei tarvitse tehdä mitään.
On hyvä olla vain,
siinä toisten keskellä
omana itsenään,
sanomatta sanaakaan.
Selittämättä kenellekään mitään.
voin sulkea silmäni ja nukahtaa hetkeksi,
kunnes taas herään ja totean,
että nyt ymmärrän nukkumisen ja levon eron.
Vuorokaudessa ehtii tapahtua
paljon enemmän,
kuin joskus edes vuosien aikana.
Haluaisin jäädä roikkumaan
viisareihin ja jäädä tähän hetkeen.
Mutta on mentävä eteenpäin.
Kuitenkin nyt olen hieman viisaampi,
nyt tiedän,
kuinka pysähtyä.
Hiljaisuuden retriitti oli kokemus,
jonka aion todella kokea vielä
uudestaankin.
Olen istunut juna-asemalla jo tunteja.
Kuu loistaa kirkkaasti ylläni ja
kaupungin äänet ovat hieman hiljentyneet.
Katselen, kuinka ihmiset tulevat ja menevät.
Ikkunoiden takana joku nukkuu
lasia vasten.
Mietin heidän tarinoitaan ja keksin niitä lisää.
Osa ehkä osuu oikeaan,
mutta useampi ei.
Enkä minä saa koskaan tietää
keitä he olivat, mistä tulivat
ja mitä he mukanaan kantoivat.
Mutta tiedän,
että niin kuin nuo matkustajat,
olen matkalla minäkin,
vaikken aiokaan hypätä mihinkään junaan.
Istun vain kaikessa rauhassa
metallisella penkillä,
kädessäni Raamattu ja toisessa
kynä ja paperia.
Me kaikki olemme vain
matkalla täällä.
Meillä kaikilla on oma vaunumme ja
paikkamme siinä elämän junassa,
joka vie lopulta Kotiin.
Ja se on valtavan kaunista.
Jos olet hetken aikaa ihan hiljaa,
voit kuulla sen.
Jos pysähdyt katsomaan oikein tarkkaan,
voit nähdä sen.
Ja jos hengität tarpeeksi syvään,
voit tuntea sen.
Sinä et ole yksin.
Sinusta pidetään huolta.
Edessäni on pieniä polkuja,
joista minun täytyy valita omani.
Valitsen sen,
joka näyttää haastavalta.
haluan voittaa itseni ja
kokea onnistumisenkokemuksen,
mutta se ei onnistu helposti.
Vaellan eteenpäin,
repussani teetä, puukko,
eväät ja Raamattu.
Polku on kivinen ja
kompastelen puiden juuriin.
Sydämessäni kannan suuria ajatuksia,
lämpimiä unelmia.
Kulkiessani seuraan puihin maalattuja merkkejä
ja luotan siihen,
että nämä jalat kantavat vihdoin.
Ja takaisin autolle päästyäni,
voin pyyhkiä mielestäni ne sanat
''sinusta ei koskaan tule mitään.''
Sillä nyt tiedän,
ettei se ole totta.
Niin kauan, kuin olen itse uskomatta niin,
toisten sanoilla ei ole merkitystä.
Lenkkeillessäni tuttua reittiä pitkin,
huomaan kuinka pienistä asioista voi
olla onnellinen.
Vastaantulijan hymystä, auringosta ja
vaahtoavasta vedestä.
Kun vain pysähtyy huomaamaan,
on ympärillä aika usein
paljon kaunista.
Ja kaikki on hyvin juuri nyt.
Siunausta syksyynne! <3
Ihana..mistä sinä tuon kaiken ammennat. Näin vanhempanakin ihmisenä panee miettimään ja luen tuon vielä varmasti uudestaan. Tuo oli ihana, että "jään roikkumaan viisareihin..." tuo on se tunne, kun tahtoisi vain kellon pysähtyvän juuri tähän hetkeen. Kiitos näistä tuntemuksista, kun itse siihen hiljaisuudenretriittiin en ole vielä valmis, tuskin koskaan, mutta tuolla tekstillä saat siitä kiehtovan tapahtuman.
VastaaPoistaMun sisäinen maailma on täynnä sekavia sanoja sekaisin ja niitä aina yritän jäsennellä näihin teksteihin, siitä nämä tulee :')
PoistaRetriitti oli hieno, kannattaa ehdottomasti kokeilla. Jos alkaa hiljaisuus ahdistaa, niin siellä on työntekijä sitä varten :)