Sivut

3.9.2017

Huokauksia hiljaisuudessa


Tule hiljaisuuteeni, Jumala. 
Tuo rauha levottomaan sydämeeni 
ja istuta minuun palava usko. 
Pidä minusta kiinni, 
kun jalkani horjuvat 
maailman metelin keskellä. 
Tule luokseni, 
kun etsin sinua. 


Suljen puhelimeni ja heitän sen laukkuun. 
Pohdin, 
pystynkö pysähtymään 
miettimättä muiden murheita. 
Tiedän kuitenkin varsin hyvin, 
etten ole korvaamaton. 
Se ajatus on ensimmäistä kertaa 
lohduttava. 
Tiedän lukemattomia ihmisiä, 
joilla on suuret korvat ja suurempi sydän. 
Tiedän, että tämän pienen hetken 
voin vain olla ja keskittyä hiljaisuuteen, 
rukoukseen ja sisäiseen maailmaani. 
Suljen laukun ja huoneesta lähtiessäni 
olen jo unohtanut kaiken sen, 
mikä ei ole oleellista juuri nyt. 



Ihmiset lakkaavat tuntemasta toisiaan, 
ehkä itse ensimmäisenä. 
Ensimmäistä kertaa koskaan, 
luovun täysin kuorestani, 
riisun vankan roolini pois 
ongelmitta. 
Enää en katso vastaantulijaa silmiin 
ja kysy hänen kuulumisiaan. 
En käänny katsomaan taakseni, 
kun kävelen kylmästi ohi. 
Nyt on aika pysähtyä ja tehdä se, 
mitä olen kauan odottanut. 
Se, mitä eniten olen pelännyt.
On aika kohdata itsensä ja 
kaikki se, 
mille en ole antanut tilaa. 
On aika hajottaa itsensä 
pieniksi palasiksi ja 
kulkea se tuskallinen tie. 
Tämä hiljaisuus on kauneinta, 
mitä olen eläissäni kokenut. 
Kun vihdoin löydän itseni 
sirpaleina lattialla, 
on aika rakentaa sirpaleista 
jotakin ehjää ja kaunista. 
Mutta enää en yritä sitä yksin, 
minulla on vierelläni Jumala, 
joka pitää kiinni kädestäni. 


Ruoka maistuu paremmalta, 
kuin aikoihin. 
Ulkona äänet erottuvat toisistaan ja 
metsä tuoksuu uudella tavalla. 
Aistit ovat heränneet unestaan ja 
jaksan keskittyä havainnoimaan 
ympäristön kauneutta. 
Vesisade kastelee minut ja 
valuu kylmänä niskaani. 
Mutta silti minulla on lämmin olo. 



Pimeän metsän äänet ovat vaienneet, 
kun kuljen oksien seassa rukoillen. 
Enää ei ole kiire, 
kaikki on vain niin kertakaikkisen hyvin. 
Nuotiopaikalla pysähdyn 
kohtaamaan muistoja. 
Niitä kauniita ja hauraita ajatuksia 
aikojen takaa. 
Muistan kyyneleet ja lämpimän halauksen. 
Jään rukoilemaan ja pohtimaan, 
kunnes noustessani huomaan nuo 
samat kyyneleet poskillani. 
Hymyilen ja huokaan ylöspäin. 
Kiitos.


Kietoudun peittoon ja nukahdan hymyillen. 
On niin valtava rauha päivän jälkeen, 
että yleensä niin villinä laukkaava mieleni 
on tyyntynyt. 
Seuraavana päivänä vaellan sängyn, 
sohvan ja metsän välillä, 
mutta ilman tuttua rauhattomuutta. 
Ei tarvitse tehdä mitään. 
On hyvä olla vain, 
siinä toisten keskellä 
omana itsenään, 
sanomatta sanaakaan. 
Selittämättä kenellekään mitään. 
voin sulkea silmäni ja nukahtaa hetkeksi, 
kunnes taas herään ja totean, 
että nyt ymmärrän nukkumisen ja levon eron.


Vuorokaudessa ehtii tapahtua 
paljon enemmän, 
kuin joskus edes vuosien aikana. 
Haluaisin jäädä roikkumaan 
viisareihin ja jäädä tähän hetkeen. 
Mutta on mentävä eteenpäin. 
Kuitenkin nyt olen hieman viisaampi, 
nyt tiedän, 
kuinka pysähtyä. 
Hiljaisuuden retriitti oli kokemus, 
jonka aion todella kokea vielä 
uudestaankin. 


Olen istunut juna-asemalla jo tunteja. 
Kuu loistaa kirkkaasti ylläni ja 
kaupungin äänet ovat hieman hiljentyneet. 
Katselen, kuinka ihmiset tulevat ja menevät.
Ikkunoiden takana joku nukkuu 
lasia vasten. 
Mietin heidän tarinoitaan ja keksin niitä lisää. 
Osa ehkä osuu oikeaan, 
mutta useampi ei. 
Enkä minä saa koskaan tietää 
keitä he olivat, mistä tulivat 
ja mitä he mukanaan kantoivat. 
Mutta tiedän, 
että niin kuin nuo matkustajat, 
olen matkalla minäkin, 
vaikken aiokaan hypätä mihinkään junaan. 
Istun vain kaikessa rauhassa 
metallisella penkillä, 
kädessäni Raamattu ja toisessa 
kynä ja paperia. 
Me kaikki olemme vain 
matkalla täällä. 
Meillä kaikilla on oma vaunumme ja 
paikkamme siinä elämän junassa, 
joka vie lopulta Kotiin. 
Ja se on valtavan kaunista.


Jos olet hetken aikaa ihan hiljaa, 
voit kuulla sen. 
Jos pysähdyt katsomaan oikein tarkkaan, 
voit nähdä sen. 
Ja jos hengität tarpeeksi syvään, 
voit tuntea sen. 
Sinä et ole yksin. 
Sinusta pidetään huolta. 


Edessäni on pieniä polkuja, 
joista minun täytyy valita omani. 
Valitsen sen, 
joka näyttää haastavalta. 
haluan voittaa itseni ja 
kokea onnistumisenkokemuksen, 
mutta se ei onnistu helposti. 
Vaellan eteenpäin, 
repussani teetä, puukko,
eväät ja Raamattu. 
Polku on kivinen ja 
kompastelen puiden juuriin. 
Sydämessäni kannan suuria ajatuksia, 
lämpimiä unelmia. 
Kulkiessani seuraan puihin maalattuja merkkejä 
ja luotan siihen, 
että nämä jalat kantavat vihdoin. 
Ja takaisin autolle päästyäni, 
voin pyyhkiä mielestäni ne sanat 
''sinusta ei koskaan tule mitään.'' 
Sillä nyt tiedän, 
ettei se ole totta. 
Niin kauan, kuin olen itse uskomatta niin, 
toisten sanoilla ei ole merkitystä. 


Lenkkeillessäni tuttua reittiä pitkin, 
huomaan kuinka pienistä asioista voi 
olla onnellinen. 
Vastaantulijan hymystä, auringosta ja 
vaahtoavasta vedestä. 
Kun vain pysähtyy huomaamaan, 
on ympärillä aika usein 
paljon kaunista. 
Ja kaikki on hyvin juuri nyt. 


Siunausta syksyynne! <3

2 kommenttia:

  1. Ihana..mistä sinä tuon kaiken ammennat. Näin vanhempanakin ihmisenä panee miettimään ja luen tuon vielä varmasti uudestaan. Tuo oli ihana, että "jään roikkumaan viisareihin..." tuo on se tunne, kun tahtoisi vain kellon pysähtyvän juuri tähän hetkeen. Kiitos näistä tuntemuksista, kun itse siihen hiljaisuudenretriittiin en ole vielä valmis, tuskin koskaan, mutta tuolla tekstillä saat siitä kiehtovan tapahtuman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun sisäinen maailma on täynnä sekavia sanoja sekaisin ja niitä aina yritän jäsennellä näihin teksteihin, siitä nämä tulee :')
      Retriitti oli hieno, kannattaa ehdottomasti kokeilla. Jos alkaa hiljaisuus ahdistaa, niin siellä on työntekijä sitä varten :)

      Poista

Piristä minua kommentilla! (: