Hetkiä hiljaisuudessa

Hiljaisuuden saapuessa, 

on ilta jo vaihtunut yöksi. 

Hetki sitten suurena nuotiona roihunnut 

tuli on enää kasa punaisia hiiliä. 

Mistään ei kuulu enää ääntäkään 

ja järvikin tuntuu rauhoittuneen. 

Hetki tuntuu pysähtyneen ja 

voisin jäädä siihen roikkumaan. 

On hyvä olla ja 

hengittää vain, 

kuunnella hiljaisuutta, 

katsella pimeyttä ja 

tuntea olevansa turvassa. 

Suljen puhelimeni ja 

laitan sen laukkuuni. 

Sammutan auton ja 

lähden vaeltamaan kohti 

koskematonta metsää. 

Puut huojuvat hiljaa tuulessa 

ja aurinko paahtaa olkapäille. 

Kuljettuani jalkani väsyksiin, 

istahdan mättäälle ja 

etsin laukusta evääni. 

Olipa eväänä mitä tahansa, 

metsässä se maistuu paremmalta. 

Työpäivän kiireet ja touhut ovat 

unohtuneet autolle ja 

nyt on aika vain nauttia 

kiireettömyydestä. 

Syötyäni vaellan seuraavalle 

vastaantulevalle laavulle, 

hakkaan puut ja sytytän nuotion. 

Kääriydyn repustani löytyvään vilttiin 

ja katselen nuotiota. 

Se saa minunkin villinä laukkaavan 

mieleni taas rauhoittumaan. 

On valtavan hyvä olla vain. 

Pienet sormet tarttuvat 

paidanhelmaani ja 

viaton katse tapittaa minua alempaa 

huutaen ottamaan reppuselkään. 

Myönnyn ja lähden juoksemaan 

pihan poikki lapsi selässäni. 

Lapsi nauraa ja huutaa iloisena, 

se tarttuu ja pian nauran itsekin. 

Istahdan nurmikolle,

kun en enää jaksa juosta. 

Lapsi painaa päänsä reidelleni ja 

tuijottaa taivasta, 

kuvailee pilvien muotoa 

''Katso, tuolla on nalle, tuo on perhonen 

ja tuo tuolla... Venla, onko tuo Jumala?'' 

Minäkin voin vihdoin todeta, 

etteivät lapset ole lainkaan pelottavia. 

Ne ovat ehdottomia, rehellisiä 

ja ihania. 

 

Leikattuani nurmikon pysähdyn kohtaamaan 

naapurin naisen, 

sen ihanan ihmisen, 

joka sai minut vuosi takaperin uskomaan 

siihen, ettei tämä ole lainkaan 

hullumpi paikka asua. 

Ikäeroa meillä on useampi vuosikymmen, 

mutta juttua riittää enemmän, 

kuin usein ikäisteni kanssa. 

Puoli tuntia vierähtää nopeasti 

tuulisessa vesisateessa ja 

kuulumiset tulee jälleen vaihdettua. 

Hieno kohtaaminen lämmittää 

niin paljon, 

ettei kylmä sadekaan haittaa. 

On elämän palapelin pienet palaset 

vielä levällään. 

Matka aloitettiin reunapaloista, 

jotta homma pysyisi kasassa. 

Silti vielä on palanen siellä 

ja toinen tuolla. 

Joku pala hukassa 

ja toinen keskeltä poikki. 

Silti on koko elämä aikaa 

kasata kuvaa kokonaiseksi 

ja tehdä vaihtokauppaa kaverin kanssa. 

Siinä sivussa voi auttaa toista 

löytämään palojensa paikat. 

Jokaisen meidän palapelimme on 

vielä kesken, 

mutta niin olemme mekin. 

On lupa olla keskeneräinen, 

on lupa tehdä virheitä, 

kunhan ei koskaan luovu rakentamisesta. 

Jonakin päivänä tuo kuva on valmis, 

kaikki palat paikallaan ja 

se kuva on kaunis. 

Nuo pienet palaset ovat 

muistoja, tunteita, ihmisiä ja 

kokemuksia, 

pieniä elämän aarteita. 

Keskityn laskemaan

nopeaa sykettäni 

istuessani kovalla penkillä. 

Nainen istuu tuolillaan 

aivan edessäni

ja katsoo silmiini puhuessaan. 

Hän huomaa jännitykseni ja 

ottaa kiinni kädestäni 

todeten samalla, 

että kaikki kyllä järjestyy. 

Hän kyselee harrastuksista,

työpaikasta ja peloista. 

Minä kerron innostuneesti 

ja lopulta huomaan, 

ettei minua hermostuta enää tippaakaan. 

Totean itsekin vain, 

että asioilla on tapana järjestyä. 

Edellinen ilta on ollut pitkä, 

mutta raahaudun aamulla kuitenkin 

kirkkoon 

saadakseni itsekin istataa hetkeksi, 

rukoilla  

ja kuunnella vain. 

Istun kirkonpenkissä ja 

koitan olla nukahtamatta, 

toisaalta mikä olisi parempi paikka 

levätä, kuin rakas kotikirkko? 

Synnintunnustuksen aikana 

painan pääni ja mietin rukoillen asioita, 

kaikkea sitä pahaa ja väärää, 

tekemättömiä tekoja ja 

hymyilemättä jääneitä hymyjä. 

Astuessani taas ulos kirkosta 

tunnen jättäneeni taakkani jälleen 

pois harteiltani ja askeleeni on jälleen kevyt.

Tiedän, että on lupa olla 

erehtyväinen ja keskeneräinen.

Onnellisuutta on monenlaista, 

mutta suurin onnellisuus löytyy yleensä 

arjen keskeltä, 

pienistä asioista. 

Viime aikoina minut on tehnyt onnelliseksi 

esimerkiksi

pääskyset taivaalla, 

pitkä halaus oikeaan aikaan, 

kauniit sanat, 

hymyilevä katse ja 

pienet kahvihetket. 

Onnellisuutta ei pidä etsiä, 

vaan se pitää oppia huomaamaan. 

Yleensä onnellisuus on tässä ja nyt, 

kunhan vain pysähtyisimme 

edes hetkeksi sen äärelle. 

Ihmisen perustarve on rakastaa 

ja tulla rakastetuksi. 

Rakkautta siis kesäänne! ♥