Sivut

6.5.2017

Luontofiilistelyä

Kaiken kiireen keskellä, 
on aina kuitenkin aikaa pysähtyä 
ja katsella ympärilleen. 
Ihmisiä tulee ja menee, 
annan heidän kiiruhtaa eteenpäin. 
Hegitän syvään ja lasken hartiani 
huokaisten.
Meillä on valmis ja kaunis maailma,
miksi emme osaa pysähtyä
huomaamaan sitä? 


Sanot minua kauniiksi
juuri silloin,
kun itse niin vähiten koen.
Se lämmittää ja
hämmentää minua.
Kuinka toinen ihminen näkee
minut kauniina juuri tänään,
kun en siihen itse kykene.
Se merkitsee valtavan paljon.


Istumme hiljaa pienessä huoneessa.
Sinä istut minua vastapäätä,
etkä pelkää katsoa minua silmiin.
Katseesi on pohtiva,
silti jotenkin lämmin ja välittävä.
Kysyt, mitä minä sinusta tahdon,
enkä osaa vastata.
En oikeasti tiedä.
Ehkä toivon sinun vain olevan siinä.
Ehkä haluan, että halaisit minua lujasti,
että voisit nähdä kaiken sen,
mille ei ole vielä sanoja.


Iltanuotio on hiljalleen jo sammunut.
Jäljellä on vain kasa punaisena
hohkavia harmaita hiiliä.
Niistä huokuu vielä pieni lämpö
kylmään yöhön.
Kyynelten samentamien silmien
läpi katselen tuota
hiilikasaa ja ymmärrän,
että juuri nyt
minä olen kuin tuo pieni hiili,
sammumaisillaan,
tukehtumaisillaan muiden keskellä.
Silti vielä yritän kaikin voimin
syttyä taas uudelleen.
Minä odotan sitä,
että joku tulisi ja puhaltaisi minut
takaisin liekkiin,
että voisin taas valaista ja
lämmittää muita,
niitä jotka kulkevat pimeässä ja
ovat kylmissään.
Vierelläni on toinen samanlainen,
mutta minua vahvempi ja suurempi,
joka palaa tuulesta ja
kylmyydestä huolimatta vielä vahvasti.
Yhteisen rukouksen ja
lämpimän halauksen kautta,
hän siirtää osan omasta
liekistään minulle.
Yhdessä voimme taas valaista
pimeää yötä ja myöhemmin taas
muidenkin elämää,
jakaa valoa ja lämpöä eteenpäin.
Totean jälleen,
että yhteisrukous on suurinta
lähimmäisenrakkautta.


Otat kädestäni kiinni
ja sanot, että välität.
Luotan sinuun täysin ja
suljen silmäni kun ristimme
kätemme lomittain.
Lausut ne sanat,
joita itse en osaa.
Sisälläni liikahtaa jotakin
lämmittäen taas sydäntäni.
Kerron kantavani sinuakin joka
ilta rukouksessani,
se sisältää sen vaikean lauseen
''minä rakastan sinua!''


Pieni polku vie minut
kohtaamaan hiljaisuuden ja
oman itseni.
Hiljaisuus rauhoittaa mieltä ja
itsensä kohtaaminen hajottaa.
Mutta metsässä ne ovat
tasapainossa ja
tuovat yhdessä valtavan
rauhan sydämeeni.
Metsä tuoksuu raikkaalta,
puut humisevat hiljaa ja
linnut visertävät lauluaan,
jostain kaukaa kuuluu,
kuinka puro solisee kevään merkiksi.
Korkeiden puiden suojassa
minä olen niin valtavan pieni.
Kävellessäni kerään metsästä
pois kaiken sen,
mikä sinne ei kuulu,
jotta Jumalan luoma luonto olisi
luonnollinen, kaunis ja virvoittava
myös seuraavalle kulkijalle ja kaikille
metsän asukkaille.
Pysähdyn polun varrelle ja
nojaan suureen puuhun,
huokaan hiljaa ja katselen
kirkkaan sinistä taivasta ylläni.
Tiedän, että minun rukoukseni on kuultu.


Kiireisiä askeleita kohti kesää,
arvosanojen kalastusta,
kyyneleitä ja leveitä hymyjä.
Tapaamisia, tenttejä ja harrastuksia.
Valtava kiire suorittaa, olla parempi
ja tunnollisempi.
Mutta silti,
kiireen keskelläkin voi muistaa,
ettei tarvitse olla huolissaan huomispäivästä,
sillä tämä hetki riittää.
Vaikka ikkunalaudalla odottaa suuri pino
kurssikirjoja ja tekemättömiä tehtäviä,
enää ei tarvitse kantaa huolta.
Tehtävä kerrallaan ja levollisten
kahvitaukojen avulla tuo tehtävävuori
on voitettavissa.
Kun väsymys alkaa painaa,
on aika antaa kahvin lämmittää ja
ottaa kitara käteen.
Koskaan ei ole niin kiire,
etteikö olisi aikaa kupilliselle kahvia.


Kesä lähestyy kovaa vauhtia.
On paljon ideoita ja
suunnitelmia suunnittelemattomuudesta.
Toiveita, haaveita ja unelmia.
Kevät ja kesä ovat itselleni
ne rakkaimmat vuodenajat.
Kuinka kaunista onkaan,
kun keväällä luonto, eläimet ja
ihmiset tuntuvat jälleen heräävän eloon.
Auringonvalo tuo sen energian,
jota on pimeän talven ajan etsitty.


Hei, muistathan
olevasi rakas ja tärkeä.
Olet arvokas aarre,
juuri sellaisena,
kuin olet!♥

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Piristä minua kommentilla! (: