Onnellisia askeleita

Aamun ensimmäinen kuppi 

mustaa kahvia 

siirtää lämpöään käsiini ja
elimistööni. 

Ei ole kiire mihinkään, 

on aikaa nauttia hiljaisuudesta 

ja omasta rauhasta.
On hyvä olla.

Koulu ei ala vielä hetkeen, 

on aika hengittää vielä 

hieman unista aamua ja 

antaa viisareiden valua eteenpäin. 

Tässä on niin valtavan hyvä.

Pienen hetken ajan 

istun hiljaa paikoillani ja 

leikin ajatuksella siitä, 

että jos vain lähtisi hetkeksi pois. 

Vain pieni hetki, 

vuorokausi, viikko, kuukausi, 

ehkä vuosi. 

Jättäisi puhelimen yöpöydälle, 

petaisi sängyn ja 

sulkisi oven hiljaa perässään. 

Istuisi autoon ja hengittäisi vapautta. 

Mutta silti, 

nousen vain ylös 

keittääkseni liian vahvaa kahvia, 

sillä tiedän että pahinta olisi, 

ettei kukaan edes yrittäisi 

estää minua lähtemästä.

Vaikka istut siinä vierellä 

niin kuin ennenkin, 

enää en voi väittää tuntevani sinua. 

Enää en tiedä, 

mitä ajattelet, 

mistä sinä unelmoit ja 

mitä tahdot saavuttaa elämässä. 

Enää en tahdo tietää, 

millaisena näet minut.

Tunnen itseni kylmäksi 

siinä vieressäsi, 

sillä vaikka välitän sinusta,
en osaa enää rakastaa. 

Tuhansien askelten ja 

lukemattomien kilometrien jälkeen 

pysähdyn hetkeksi juomaan 

jääkylmää vettä pullostani ja 

hymyilen. 

Pystyn vielä tähän, 

jota vielä kesällä epäilin. 

Vaikka kävely ja juokseminen 

sattuvat edelleen, 

siihen tottuu muutaman 

kilometrin jälkeen. 

Raikas ilma täyttää keuhkot ja 

rauha laskeutuu sydämeen. 

Kaikki on hyvin, 

kun lumi narskuu kenkien alla 

ja vastaan juoksee 

muita samanlaisia. 

Ei ole kiire mihinkään, 

mutta matka taittuu silti 

joutuisasti. 

Metreistä tulee kilometrejä ja 

päivän valo vaihtuu hämärään ja 

lopulta pimeyteen. 

Lopulta, 

kun palaan kotiin, 

on päälläni painava rauha ja 

annan lämpimän suihkun sulattaa 

kuluneen päivän harteiltani. 

Iltaisin kiitän Luojaani 

kuluneesta päivästä ja 

pyydän yöksi varjelusta ja 

lepoa. 

Vaikka en nukkuisi, 

kuin muutaman tunnin, 

rauha ja levollisuus kantavat 

kyllä seuraavankin päivän yli. 

Olen valtavan kiitollinen 

ihmisistä ympärilläni, 

kodista ja koulusta, 

siitä että tänäänkin sain 

nousta uuteen päivään ja 

elää jälleen yhden hienon vuorokauden. 

Piirrän kalenterin sivulle 

ristin ja sen vierelle sydämen, 

niin kuin usein puolivahingossa teen. 

Mutta siinähän ne ovat, 

kaksi tärkeintä, 

usko ja rakkaus. 

Toivo ja välittäminen, 

Ympärillä on äänekäs hiljaisuus, 

ihmiset puhuvat samanaikaisesti, 

eikä kukaan kuule toistaan. 

Eikä kukaan enää muista, 

kuinka kaunis olisi hiljaisuus. 

Pallo likkuu edelleen kevyesti,
muttei enää niin sujuvasti,
kuin silloin ennen.
Viime kerrasta on jo aikaa,
enkä enää oikein osaa kohdistaa
potkujani.
Vaikka polttava kipu iskeytyy
jalkoihini,
nautin suunnattomasti tunteesta,
kun henki tuntuu loppuvan ja
vaatteet liimautuvat
kiinni iholle.
Luulin, etten enää koskaan pystyisi.
Luulin, etten minä enää
milloinkaan kykenisi.
Juoksen ja hymyilen,
sillä minä pystyn,
nautin ja iloitsen.

Liikunnasta on tullut
valtavan suuri osa elämääni.
Se on tapa tyhjentää mieli
kaikesta arjen kiireestä
ja stressaavista asioista.
Kun askeleet painautuvat lumeen,
minusta jää jälki,
olen käynyt täällä,
olen olemassa.
Kuulokkeissa soiva musiikki
vaihtelee hartaasta ylistyksestä
menevämpään musiikkiin,
molemmat vievät yhtälailla
minut kauas kaikesta.
Ennen kuin huomaan,
on takana viisi kilometriä,
lopulta kymmenen.
On ihanaa istua pitkän
lenkin jälkeen lattialla
venyttelemässä ja tuntea,
kuinka kipu hiljalleen helpottaa
ja sulaa pois.

Vaikka arjessa on paljon
asioita,
jotka stressaavat ja kuormittavat,
väitän olevani onnellisempi,
kuin koskaan ennen.
Silloin tällöin,
kun joku näkee väsymykseni
alta hymyn,
se on taatusti aitoa.
Onnellisuus on sitä,
että näkee auringon
pilvienkin takaa ja
että muistaa välillä pysähtyä,
vain todetakseen,
että tässä on hyvä olla.